Kaksplus.fi

torstai 5. lokakuuta 2017

Vauva omaan huoneeseen

Amanda muutti omaan huoneeseen viime viikonloppuna. Oh my! Ei enää pikkuvauvoja tässä taloudessa. Toisaalta ihanaa, mutta toisaalta vielä vähän outo olo. Ja hei kuinka avara ja iso meidän makuuhuone on, haha!


Danielin odotusaikana mulla ei ollu mitään kauheen vakaata ajatusta, että kuinka meillä nukkumiset menee. Ainoo mikä oli täysin varma oli se, että en halua, että lapset nukkuu vanhempien sängyssä vuosikausia. Koko elämä kaikkine yksityiskohtineen pyörii lasten ehdoilla, niin josko edes se sänky olisi pyhä paikka? :D 

No hyvin nopeesti huomattiin, että ei meistä ole ollenkaan nukkumaan pieni vauva vieressä. Ei vaan uskaltanut nukkua kunnolla, kun pelkäsi, että pyörähtää päälle tai jotain vastaavaa. Ihan muutamia hetkiä on kumpikin nukkunut vieressä, mutta pääasiassa syntymästä lähtien omassa sängyssä. Ainakin meille tää on ollut se ainoa toimiva ratkaisu.  Pinnasänky on siis kummankin kohdalla ollut meidän vanhempien makuuhuoneessa sänkyn vieressä.


Daniel siirtyi sänkyineen omaan huoneeseen meidän muuton yhteydessä eli noin 7kk ikäisenä. Oli niin selkeitä merkkejä, että häiritään toinen toistemme unta…. herra heräili läpi koko yön varmaan tunnin välein tai ähersi sängyssään muuten vain, niin ettei pystynyt nukkumaan. Tää kaikki turha heräily loppui kuin seinään, kun Daniel pääsi nukkumaan omaan huoneeseen! Jos siis vaan olisi ollut mahdollista, niin olisin siirtänyt ihan heti, kun tuo ”turha” heräily alkoi eli muutamaa kuukautta aikaisemmin.

No tuo kokemus taustalla ja neiti aloitti tuon yöllisen hengailun.. ja siis kyllä, nimenomaan hengailun :D Saattoi keskellä yötä herätä ihan vaan juttelemaan. Ei vaipan vaihdon tarvetta, ei nälkää, mutta teki vaan mieli jutella, kun joku on siinä vieressä. Amandahan on nyt noin 5kk. Oon jo pariin otteeseen aikasemmin ollut kauheen vakaasti siirtämässä Amandaa omaan huoneeseen, mutta sitten en vaan ole raaskinut, kun se ajankohta on ollut käsillä. No nyt näiden juttelu öiden ja Danielin kuudelta heräämisten jäljiltä olin niin väsynyt, että tuo mieheni otti ohjat käsiinsä ja päätti, että nyt siirtyy myös Amanda omaan huoneeseen. Hyvä päätös!

Lempparijuttu Amandan huoneessa <3 Tälle setille pitää saada vielä kunnon kehykset :)


Kummallakin on oma itkuhäly käytössä ja Amandalla vielä tuo mielenrauhaa tuova Nanny kätkythälytin, josta oon muuten kertonut täällä ja täällä jo aikaisemmin! Paljon paremmilla mielin meni tuo neidin siirto, kun tietää, että tämäkin on lisäturvana vaikka ihan vieressä ei ole itse. Eipä sitä kätkytkuolemaan pystyisi siinä vieressäkään vaikuttamaan, jos itse nukkuu. Oon edelleen sitä mieltä, että ihan huippulaite ja joka sentin arvoinen! :)

Moi! En osaa liimata tarroja... :D

Danielkin on jo ihanasti oppinut, että sisko nukkuu viereissä huoneessa ja itsekin sanoo, että ”hysssss ukkuu” eli sisko nukkuu :D <3 Pikkuhiljaa siis alkaa helpottaa öidenkin osalta! Daniel nukkuu yöt läpeensä ja Amanda nyt siirtämisen jälkeen on nukkunut aika pitkälti yhdellä heräämisellä, jos edes sitäkään! Viimeiset kolme yötä ihan täysin putkeen ja herännyt hymyillen uuteen päivään. En vielä uskalla huokaista, mutta ehkä ne pahimmat zombi ajat alkais olla takana? Hope so.


Enää jännittää se, että tuleeko kuitenkin jossain kohtaa se kinuaminen äitin ja iskän viereen? Se voi olla, mutta tuskin hetkeen, kun tuntuu, että kumpikin viihtyy ja nukkuu levollisesti omassa sängyssään :)


Tää on taas asia, jonka jokainen perhe tekee omalla tyylillä ja kaikille ei sovi sama. Meille tää omissä sängyissä nukkuminen ja suht ajoissa omaan huoneeseen siirtäminen on toiminut loistavasti! 

maanantai 2. lokakuuta 2017

Syksy ja ensimmäinen vanhempainilta

Niinhän siinä taas kävi, että ei se aika kaikkeen riitä. No jatketaan tän parissa siis tällä lailla säännöllisen epäsäännöllisesti ;) Bloggaaminen on kuitenkin mulle yks rakkaita harrastuksia ja se kanava purkaa kaikkea, joten en ihan hevillä lopetuspäätöstä tee, vaikka aika kortilla onkin :)


Meillä oli hei elämän ensimmäinen vanhempainilta viime viikolla! Hieman jännitti, että kuinka kankee tapahtuma on kyseessä, mutta sehän oli ihan kiva! Oli kiva kuulla vähän tarkemmin, että mitä päiväkodissa tehdään. Samoin oli kiva nähdä muiden vanhempia. Ja hei mä jo melkein lämpesin siihen vanhempainyhdistyksen toimintaan… Mikä mua vaivaa? :D Oon aina ajatellut, että ne on ihan vähiten maailmassa mun juttu, haha! No nyt ei ole vaan yksinkertaisesti aikaa yhtään mihinkään ylimääräiseen, joten ei ollut vaikea päätös sitten lopulta pitää suuta kiinni :P

Ainakin meidän päiväkodissa on ihanaa se, että saadaan aina joka viikon päätteeksi selvennys, että mitä on tehty minäkin päivänä ja vielä nipullinen kuvia! On kyllä kiva, että pääsee näkemään sitäkin arkea, vaikka siinä ei sinällään itse ole mukana. 


Tässä kotosallakin ollaan käyty nyt ihastelemassa syksyä tuolla metsäpoluilla useampaan otteeseen. Ja sitten vastapainona, riippuen ehkä kaikkien mielialasta ja äidin töiden määrästä, ollaan pidetty ihan sisäpäiviäkin. Välillä on kiva vaan olla ilman sen kummempaa aktiviteettia :) Tai no, enpä minä niinä hetkinä kerkeä ”vaan olemaan”, mutta oletan, että lapsista kiva välillä niinkin.


Meidän pieni herra on oppinut käyttämään sanaa ”ei”… ja samoin hän on oppinut uusia sanoja. Ennen kaikki autot oli vaan ”auto”, mutta nyt osataan yhdistellä, että on erilaisia. Paloauto on ykkönen ja sitä hoetaan jatkuvasti, haha. Myös poliisiauto ja ambulanssi alkaa pikkuhiljaa hahmottua. Rekka taitaa olla myös melko uusi tuttavuus. Nykyään siis jokaiseen kysymykseen vastaus on tiukka ei tai paloauto… :D


Viikonloppuna lapset sai myös vähän laatuaikaa iskän kanssa, kun mulla oli koko päivä töitä. Otettiin kauppaan hieman uusia kuvia, niin vanhoista, kuin uusista tuotteista! Käyhän kurkkaamassa täältä, että mitä saatiin aikaan <3



Näin taas uusi viikko käynnissä! Sen verran viileissä merkeissä alkoi, että tarvii varmaan kaivaa lisää lämpimiä vaatteita jo esille. Ihanaa viikkoa kaikille! :)

perjantai 22. syyskuuta 2017

Vaihtelua kotiäiti-lookkiin

Mulla on viritteillä kauppani suhteen vaikka kuinka paljon yhteistyö kuvioita. Tajusin, että miksi en tekisi myös itseni kanssa yhteistyötä? Aivan, haha :D Halusin päästä näin perjantain kunniaksi esittelemään teille kaks mun ihan lemppari tuotetta Amada Storesta. 


Toinen lemppari on toi helmin koristeltu onesize neule. Se on vaan niiiiiin ihanan pehmeä etten kestä! <3 Super mukava päällä ja ihanan lämmin näin syksykeleillä. Tykkään neuleesta myös siksi, että sillä saa kivasti särmää arkilookkiin. Yleensä, kun on täällä kotona se leggingsit ja toppi meininki, niin tuon, kun heittää päälle, kun lähtee asioille, niin heti tulee kivempi fiilis.


Toinen juttu mihin rakastuin, kun vaatteita kävin valitsemassa on tuo kasari fiilis farkkutakki! Sen, kun näin rekissä, niin en meinannut päästää siitä mallikappaleesta irti, että varmasti saan noita myyntiin, haha :D Mä en tiedä miks toi on niin ihana, mutta se vaan on. Menee arkiasussa ja miksei vaikka pikkumustan kaverina iltamenoihin. IHANA!

Kun äidillä on aikaa meikata, niin pitää se ikuistaa :D

Tuossa siis mun omat tän hetken ykköstuotteet! Kaikkea ihanaa muutakin löytyy kaupasta ja kohta saadaan toivottavasti vähän lisää ;) Kaikkea on vain muutama kappale, joten kannattaa toimia nopeesti! Musta on ainakin ihana saada kotiäiti-lookkiin vähän vaihtelua välillä :P


Perjantain hyvän fiiliksen ja sen takia, että tulin teille näitä lemppareita esittelemään, niin päätin antaa teille vähän extra alea, rakkaat lukijani <3 Eli siis koodilla DIARYOFA saatte tästä hetkestä sunnuntaihin puoleen yöhön -20% kaikesta Amada Storessa! Nyt kannattaa viimeistään napata ne omat lempparit!



Ihanaa viikonlopun alkua, toivottavasti huomenna paistaa aurinko, kuten lupailtu! :)

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Hyvästi tutti!

Mullahan oli vakaa ajatus, että meillä luovutaan tutista vuoden ikään mennessä. Toki näin, haha! Nää on taas näitä esikoista odottaessa olevia ajatuksia, että kaikkihan menee ihan just niinkuin ajattelen, ”meillä tehdään sitten näin ja näin ja ei ainakaan näin”. Kunnes se todellisuus tulee vastaan.


Daniel on ollut aina, ihan vastasyntyneestä lähtien, huono nukkumaan. Vauvana vaivasi vatsa, mahdollinen koliikki ja mitähän vielä? Se vauvavuosi on rankin vuosi, mitä hetkeen muistan. Kun se vuoden iässä alkoi edes vähän helpottaa, niin kävikö mulla mielessä alkaa ottamaan tuttia pois? No mitäpä veikkaatte… noup. Ei meistä kummastakaan ollut siihen, että just, kun yöt oli edes jollain tasolla siedettäviä, niin lähdettäisiin niitä sotkemaan. 

Alkuvuodesta kokeiltiin, Daniel oli 1v2kk. No se itseasiassa meni aika hyvin! Tai sanotaanko, että oli tavallaan itse jättänyt päivätutin pois ja vain nukutuksen aikana oli tutti. Yleensä siitä tiesi, että on kunnolla unessa, kun tutti oli tippunut pois eikä sen perään itketty. Aamulla tutti jätettiin yhdessä ”tuttilaatikkoon” sängyn vieressä olevalle hyllylle ja siellä se oli seuraavaan unihetkeen asti. 


No sitten syntyi Amanda. Osasin jo odottaa, että takapakkia tulee eli sikäli ei tullut ihan puskista se tutin takaisintulo. Ensimmäiset viikot oli tietysti vaikeita, osaltaan kaikille. Aivan uusi tilanne ja Daniel selkeästi kaipasi huomiota sekä ehkä jollain tasolla haki lohtua siitä tutista. Yhtäkkiä tutti oli koko ajan mukana. Kokonaan uudenlainen arki, vastasyntyneen kanssa tietysti omat ”huolet” ja muutenkin koitat toipua kaikesta ja mielessä vaan manaat, että ”ei hitto se tutti pitäis saada pois”. No toisaalta, jos se oli siinä hetkessä Danielille asia, mikä auttoi sopeutumaan uuteen tilanteeseen, niin olkoon. Pääasia, että lapsella on hyvä olla. Oli se sitten tutin ansiota tai minkä vaan. 

Ongelmahan tässä oli se, että sitä tuttia ei välillä saanut millään pois. Ei ruokaillessa, ei pesuilla, eikä varsinkaan missään nimessä päiväunien jälkeen. Kitinää, vikinää, valitusta, huutoa ja järjettömiä raivokohtauksia. Kuinka ihanaa. Sitä ehkä itsekin antoi periksi liian helposti, kun ei vaan enää jaksanut taistella.


Nyt huomasin tässä reilu kuukausi takaperin, että ehkä alkaisi olla hyvä hetki! Jotenkin tuntui, että Daniel ei ollut siinä enää niin kovasti kiinni. Saattoi jättää sen itsekseen päikkäreiden jälkeen. Lapsiahan ei saisi ”uhkailla”, mutta myönnän, että pariin otteeseen tuli sanottua, että jos et nyt lopeta riehumista tms., niin äiti ottaa tutin pois. No se tunne, kun lapsi ottaa tutin suustaan, nakkaa sua päin, mulkaisee ja jatkaa tuhotöitään. Äitiyden helmiä :D

Eli siis selkeät merkit luopumiseen oli jo! Meillähän tuo iskämies oli vähän vastaan… Tai ei nyt lähtökohtaisesti itse asiaa vastaan, vaan ehkä sitä taistelua. Meillä on tässä aikamoinen rumba ollut ja on vielä vaikka kuinka pitkään. Kummallakin omat projektit ja tietysti sitten kaikki muu arki. Kieltämättä tässä on itse kukin sen verran väsynyt, ettei välillä omaa nimeään tiedä. Tähän sitten lapsen huudattamista kaks viikkoa, jotta unohtaa mikä on tutti? Juu ymmärrän, ei se ihanteellisin vaihtoehto. Koko homma unohtui taas muutamaksi viikoksi.


Kunnes tapahtui se ihana asia nimeltä päiväkoti, haha! Meillähän siis Daniel on sen muutaman päivän viikossa päiväkodissa niin, että iskä vie aamulla ja me haetaan Amandan kanssa iltapäivällä. No tietysti aina kyselen päivän kulkua jne. hakiessa ja useampana päivänä tuli esille, että muuten menee todella hienosti, mutta kamala kiukku alkaa, kun päiväunien jälkeen pitää antaa tutti pois. Mä tiedän miten temperamenttinen mun lapseni on. Mä myös tiedän miten kiitollinen oon siitä työstä mitä päiväkodissa tehdään ja siitä miten upeasti Daniel on kehittynyt jo tässä lyhyessä ajassa. En siis halua tieten tahtoen jarruttaa kehitystä tai vaikeuttaa päikkytätien päiviä. 

Reilu viikko sitten perjantaina, kun asia tuli esille kolmannen kerran, niin silloin päätin, että sanoi kuka mitä tahansa, niin tässä talossa ei enää taapero tuttia syö. Nyt kärsitään se kiukku sitten kerralla altapois. Ja miten kävikään? No eihän se piruvie edes kiukutellut :D Muutama ensimmäinen ilta saattoi hieman kaipailla. Muutamana yönä herännyt vähän itkemään (tätä tosin oli jo hetki ennen tutista luopumista, joten voi johtua muustakin..) ja muuten mennyt hyvin! Päiväkodissa eka tutiton päikkärihetki oli mennyt nukahtamisen osalta hyvin, mutta unien jälkeen itkettiin. Toisena päivänä ei ollut enää kertaakaan kaipaillut tuttiaan. Nyt on tässä reilun viikon varrella aina vaihdellen itkenyt päikkäreiden jälkeen, mutta muuten ei mitään! Eli siis joku ihme tapahtui ja meidän tuttiriippuvainen taapero unohti tutin :D No ehkä oli aikakin, kun ikää on jo reilu 1v10kk.

En keksi mitään muuta selitystä tälle helpolle… no joo… helpolle ja helpolle tutista luopumiselle, kuin sen, että ehkä nyt oli joku herkkyyskausi? Voikohan olla? Selkeitä merkkejä oli tosiaan ennen tätä lopullista päätöstä, että sitä ei enää kaivattu niin kovin. Ehkä se on joku ”iso poika”-juttu, kun on tarhassa omien kavereiden kanssa eikä vaan äidin ja siskon kanssa. Hmm.. No johtui mistä johtui, mutta meillä ainakin, yllättävää kyllä, toimi ihan vaan kerrasta pois ottaminen! Muutaman tutin leikkasin ja ekana päivänä ekoihin kiukutteluihin annoin sellaisen, niin ukkeli vaan nauroi itsekin.



Kerrankin jostain päästiin suht vähän taistelulla, mikä helpotus. Tutti 0 - Äiti 1 

tiistai 12. syyskuuta 2017

Unelmia ja niiden toteutusta

Hetkeksi postaustahti hidastui ja sitten tuli tämä tauko. Ei vaan yksinkertaisesti riittänyt tunnit vuorokaudessa. Koitetaan, josko saatais tämä homma taas takaisin raiteille :) Olen siis viime viikolla vihdoin avannut oman verkkokaupan! Vaatekauppa on ollut mun haave ihan teini-ikäisestä lähtien. Monta eri variaatiota on ollut matkan varrella ja vieläkin useampia takapakkeja. No nyt se on kuitenkin totta! Käykäähän kurkkaamassa www.amadastore.fi <3


Alunperin mun ajatus oli paljon paljon paljon suurempi. Ihan sitä suurinta haavetta havittelen vieläkin ja toivon, että tämä on se ensi askel siihen suuntaan. Pikku hiljaa eteenpäin, pikku hiljaa lisää merkkejä ja lisää tuotteita. Koen olevani sellainen ”kaikki tänne äkkiä heti”-tyyppi, joten tää hitaasti ja varmasti liikkeelle lähteminen on haastavaa, haha :D Mutta pääasia, että oon tehnyt tän päätöksen ja tehnyt ihan pirusti töitä sen eteen. Jos niikseen on, niin kyllä se ottaa tuulta purjeisiin. Jos taas ei, niin ainakaan en kadu hetkeäkään. Oon tavoitellut mun suurta unelmaa. Jo se on ihan huikea juttu!

Äitin rakas apuri :D <3

Firman nimihän tulee lapsilta; Daniel ja Amanda. Pyörittelin vaikka minkälaisia nimiä ja lopulta aloin yhdistelemään heidän nimiään. Sitten tuli Amada ja sehän tarkoittaa myös ”rakas” portugaliksi. Sen tiedon, kun löysin, niin nimi oli ehdottomasti päätetty! <3


Katsotaan mihin tää tie vie ja kantaako siivet yrittäjänä. Nyt oli se paras hetki kokeilla, vaikka aika ajoin tää tietysti haastavaa onkin. Kaiken tän mahdollistaa ihana tukiverkosto ja upeat ihmiset ympärillä! En mä siis ihan yksin tätä kaikkea ole tehnyt :) <3 Samoin tän mahdollistaa se, että Daniel on tarhassa muutaman päivän viikossa. Se on kyllä ollut kaikin puolin ihana päätös! Lapsi nauttii ja äiti nauttii, kun saa samalla myös toteuttaa itseään. Mä en oo koskaan ollut sellainen kotiäiti, joka osaisi vaan olla kotona lasten kanssa. Tekemättä yhtään mitään oman elämän eteen. En vaan yksinkertaisesti osaa. Lapset on toki se pääasia vanhempainvapaalla, mutta ei se silti mun mielestä väärin ole ajatella myös itseään ja pitää mieli virkeänä. Päin vastoin! :)



Tässä tällainen minipostaus siitä, että miksi blogissa on ollut hiljaista, haha! Koitetaan kirjoitella pikaisesti lisää! Ainiin! Ja jos innoistuit mun kaupasta, niin huomaa, että siellä on avajaisalennus, -15% kaikesta 24.9. asti! Eikun shoppailemaan! :)

P.S. Meidän mini prinsessa kerkes just täyttää 4kk! Uskomatonta miten aika juoksee <3


perjantai 1. syyskuuta 2017

Meidän lapsiluku - kuuluuko se muille?

Oon kerennyt jo aika monesti mainita, että Amanda on meidän perheen viimeinen palanen. Suurin osa kommentoi tähän, että äläpä oo niin varma, tuskin on. No uskoitte tai ette, niin näin se vaan on. Ja sitten se, että kuuluuko se asia kenellekkään? Eipä oikeastaan, vaikka siitä itse näin julkisesti puhunkin. 


Voin aivan täydellä varmuudella sanoa, että niin kauan, kun mies ei voi olla raskaana, synnyttää ja imettää ja ottaa kaikkea muuta aiheeseen liittyvää niskaansa, niin meille ei tule tämän jälkeen enää yhtään vauvaa. Tämä kroppa ei enää synnytä, haha :D Mä oon enemmän, kuin onnellisessa asemassa, koska mulla on kaksi tervettä lasta. Mä selvisin ja oon todella ylpeä itsestäni. Kaksi eri tavalla vaikeaa ja raskasta raskausaikaa sekä traumatisoivaa synnytystä on hoidettu. Nyt, kun lopputulokset ovat joka päivä läsnä, niin en vaihtaisi sekuntiakaan. Jos se rääkki oli se, mitä tähän tarvittiin, niin (ainakin näin jälkeenpäin) ilolla kärsin sen! Mutta en enää tämän jälkeen.


Jos meille sattuisi joskus tulevaisuudessa tulemaan sellainen olo, että haluaisimme jostain kumman syystä lapsia lisää, niin maailma on pullollaan hyvää kotia tarvitsevia lapsia. Silloin mieluusti annan hyvän kodin ja rakastavan perheen tällaiselle lapselle :) Meillä on siinä kohtaa kuitenkin kaksi ihanaa biologista lasta ja en koe, että voisin rakastaa vähemmän lasta, joka ei olisi biologisesti minun. Perhe on aina perhe, oli se miten tahansa kasattu.


Mun alkuperäinen ajatus oli mennä itse sterilisaatioon, ihan varmuudeksi. Puhuin aiheesta neuvolassa koko Amandan raskausajan. Sterilisaation rajat ovat kolme lasta tai ikää 30-vuotta. No Amandan synnytyksen jälkeen mulla oli kaksi lasta ja tasan kaksi kuukautta tuohon 30-vuoden ikään eli eipä tietysti. Tästä oltiin todella tarkkoja, ainakin täällä. Toki voisinhan hakea lähetettä vielä vähän myöhemmin.

Miksi mä olisin ollut se kuka menee operaatioon eikä mies, jolle se olisi helpompi? Ihan vaan sen takia, että tää on kuitenkin enemmän mun päätös ja koskee mun kroppaa ja tulevaisuutta. Mä en voisi missään kohtaa vaatia toista tekemään tällaista päätöstä. Mitä jos elämä ei menekään niinkuin on ajatellut? Nyt suunnitellaan, että ollaan loppuelämä yhdessä, mutta ei se aina mene niin. Mitä jos meille tuleekin ero ja kumpikin tahollamme perustamme uuden perheen ja tässä kohtaa tuo mieheni haluaisikin vielä lapsia? Silloin se olisi mun oman tunnon päällä, että hän ei voi niitä saada. Tai mitä jos joutuisin vaikka auto-onnettomuuteen, menehtyisin ja taas sama lopputulema, kuin edellä. Päätös on meidän yhteinen, mutta silti ”jyrkemmin” minun.


Keskustelin siis vaihtoehdoista neuvolassa moneen otteeseen. Luin kauhutarinoita spiraaleilla tehtävistä sterilisaatioista. Mietin ja pohdin ja pähkäilin. Keskusteltiin monesti aiheesta myös kotona. Lopulta neuvolan suosituksesta päädyin hormonikierukkaan. Se on kuulemma jopa sterilisaatiota varmempi tapa, koska ihmiskeho on niin ihmeellinen, ettei koskaan tiedä miten tuo operaatio lopulta onnistuu, ja kuinka lopputulos säilyy vuosien saatossa. Olen myös koko ikäni kärsinyt runsaista ja kivuliaista kuukautisista. Pyörtynyt kivuista ja välillä ollut lähes toimintakyvytön. Jos on joku keino helpottaa samalla tätä, niin kyllä kiitos! 


Kierukasta en pysty vielä sen enempää kertomaan, koska se on ollut paikoillaan nyt viikon. Mutta ehdottomasti teen aiheesta joskus myöhemmin postauksen! Sellaisia meinaan olisin itse kaivannut, kun koitin tätä omaa päätöstä tehdä :) 


Jotenkin huojentavaa ajatella, että tämä on nyt tässä. Meidän perhe on meidän perhe ja siitä nautitaan <3 Jokaisella perheellä on se oma lapsiluku, oli se sitten nolla, yksi, kaksi, kolme tai vaikka kymmenen, niin se on jokaisen perheen oma asia. 

perjantai 25. elokuuta 2017

Ensimmäinen viikko päiväkodissa

Tällä viikolla tosiaan aloitettiin kunnolla päiväkoti ja kolmena päivänä Daniel meni aamusta iskän kyydillä ja me sitten Amandan kanssa haettiin iltapäivästä kotiin. Jokainen päivä oli melko erilainen ja kaikki vielä harjoittelua - meille kaikille.

Rauhalliset päikkärit <3

Aloitus tuli hyvään väliin siinä mielessä, että edellisen viikon tutustumisista johtuen meidän Amanda on ollut kipeä :( Käytiin tosiaan kolmena päivänä tutustumassa ja siellä kaikilla vuosi nenä. Kaikkia toki kiinnosti vauva ja tietysti sitten tän yhtälön seurauksena meidän prinsessa tuli kipeäksi. Tätä osasin tosin odottaa ja se olikin syynä miksi Daniel ei aloittanut tarhaa ennen Amandan syntymää. En halunnut, että taapero tuo pöpöt tarhasta vastasyntyneelle heti ensimmäisinä päivinä.

Meillä ei olla siis nukuttu yhtään. Tai no, kyllä meidän miehet on :D Me ollaan sitten Amandan kanssa yöt vietetty niistäen ja sylikkäin hieman koholla, jotta henki kulkee. On kyllä aina niin sydäntä raastavaa, kun lapsi sairastaa. Urhea tuo likka on silti ollut! Hymyilee vaan keskellä yötä, vaikka selkeästi väsyttää ja on huono olla <3

Veikkaa hakemaan :)

Toisin sanoen hieman rauhallisemmat päivät on tulleet tarpeeseen, koska koko viikon unimäärä tän äidin osalta vastaa ehkä ”normaalin ihmisen” yhden yön unia. Nyt on siis paikallaan sanoa, että äitiä vähän väsyttää :D Onneksi alkoi viikonloppu!


No takaisin päiväkoti elämään. Ensimmäinen päivä jännitti tietysti eniten. Hienosti oli aamusta mennyt ja Daniel oli juossut suoraan leikkimään eikä edes meinannut moikata iskälle. Iltapäivällä, kun me haettiin, niin oli juuri herännyt päiväunilta. Vähän vielä unisena katsoi hieman ihmeissään, mietti selkeästi hetken ja sitten meinasi tulla pieni itku. No minä nappasin syliin, mutta äitin halista rimpuiltiin irti ja juostiin siskon luokse, joka oli turvakaukalossa. Hirvee höpötys alkoi ja Daniel painoi pään siskon syliin <3 Selkeesti oli siis siskoa eniten ikävä. Arvatkaa meinasko mua itkettää tässä kohtaa? jep.

Ekan päivän jälkeen pillipullosta piti saada kansi pois, koska tarhassakin juodaan ilman kantta.. tähän asti kotona vaan heitetty vedet ympäriinsä, jos kantta ei ole :D Taitaa mennä tuolikin vaihtoon kohta... :D

Toisena aamuna oli lähdetty hienosti, mutta sitten matkalla autolta sisälle päiväkotiin oli tullut itku. Se oli kuulemma helpottanut kyllä jo ennen, kun iskä oli lähtenyt ja taas oli menty leikkimään. Kotiinlähtö meni aika samalla kaavalla, kuin edellisenä päivänä, taisi siskoa olla eniten ikävä. Sitten alkaa höpinät ”huuva” (hauva) ja ”kissa” ja joka toinen päivä myös ”pappa”, haha :D Ilmeisesti käy tärkeimmät kaverit läpi, että nyt lähdetään katsomaan niitä.

No kolmas päivä olikin mennyt jo enemmän, kuin hyvin! Iskä sanoi, että aamulla oli ollut oikein tarmoa täynnä ja iloinen koko matkan päiväkodille. Nätisti mennyt sisälle ja samantien vilkuttanut, että ”hei hei”, haha. Iloinen oli vieläkin, kun haettiin kotiin ja täditkin oikein kehuivat, että miten hienosti päivä on mennyt! Siis mun megavilkas täystuhoni sai kehuja käytöksestään? Uskomatonta! :D <3 Tää oli kyllä kaikille meille enemmän, kuin hyvä ratkaisu. 

Autohommiin heti, kun kotiin pääsee.

Amanda on myös saanut päivisin paljon enemmän huomiota ja oppinut hurjasti uutta! Ihan vaan varmaan jo siksi, kun on mahdollista enemmän antaa olla leikkimatolla pelkäämättä, että saa pikkuauton päähänsä. Melkein jo käännytään selältä mahalleen! Ennen näitä päiviä ei ole ollut edes yritystä. Samoin likka punkeaa itseään istumaan, siitä ollaan koitettu käydä keskustelua, että hän on vielä vauva eikä saisi istua, mutta naureskelee vaan ja vääntää itseään jatkuvasti istumaan, haha :D Se siitä sitten, että viihtyisi pitkään rauhallisesti pötköllään. Kohta se varmaan jo juoksee veikan perässä.



Nyt nauttimaan koko perheen viikonlopusta ja maanantaina palataan taas tähän osittain uudenlaiseen, kivaan ja toimivaan arkeen :)