Kaksplus.fi

lauantai 28. tammikuuta 2017

Viimeinen (epäonnen) hoitovapaa viikko

Mä en vaan voi uskoa todeksi tätä viikkoa. Mä olin niin haaveillut mielessäni leppoisasta vikasta viikosta. Tehdään Deen kanssa kaikkea kivaa ja käydään vähän shoppailemassa joku päivä. Etitään joku kiva uusi leikkipaikka ja mahdollisesti löydetään vielä uusia kavereita. Ehkä tää oli just se missä meni pieleen; liiallinen haaveilu :D 


Deede itse on ollut kiukkuinen, kun ampiainen. Puskee noi leveät takahampaat oikein urakalla. Ruuat lentää lattialle ja jätskivarastot on syöty loppuun. Nukkuminen on ollut ihan vieras käsite taas vaihteeksi. Aivan tuskaa päikkäreille nukuttaminen. Se meni meillä jo hienosti hetken! Olin ihan onnessani! Aina on ollut päikkärit sitä 30min. luokkaa ja nyt ollaan nukuttu 1,5h… Kunnes tämä viikko alkoi, tietysti. Melkein kerkesin jo laittamaan meidän äitiryhmäläisille viestiä, että wuhuu, meidän Daniel on alkanut nukkua pidemmät päikkärit. Ihan en ehtinyt :D Päikkärit, kuten yöunetkin on olleet suht helppoja nukutuksen osalta tähän asti. Itkuhälystä unimusa pimputus päälle, verhot kiinni ja hyvän yön suukot ja toivotukset ja hetken herra pyörii sängyssä itsekseen kunnes nukahtaa. Nyt siellä ollaan vuoroissa sellanen mukava 1-2h riippuen illasta… ei jessus. Myös tää uusi keksintö herätä kuudelta on oikein kiva… ennen tätä viikkoa siis herättiin siinä yhdeksän kieppeillä. Se oli vielä inhimillinen niiden yöllisten herätysten kanssa. Kello kuusi ei ole.

Kissan metsästystä... :D

No tähän samaan meidän iskämies oli alkuviikon kipeä ja nukkui lähes kellon kellon ympäri muutaman päivän. Hei kuinka hyvä ajoitus…. not! Normaali tilanteessa menis aivan hienosti hoitaa kaikki aamusta iltaan yksin, mutta nyt meinas järki loppua. Ja mites noi eläimet? Yhteenotto? Jep. Eläinlääkärillä juostu? Jep. Toisella leuka täynnä rautaa... jep. Sydän syrjällään saa olla niidenkin kanssa. Itse olen vielä säästynyt lääkärireissulta, perheen ainoana. Olo ei ole mitenkään päin priima, mutta veikkaan, että väsymys vetää olon huonoksi eikä mikään tauti.

He suunnittelevat autotallia yhdessä <3

Ei olla oikein päästy kotoa irtautumaan, kun pitää vahtia ja passata vähän kaikkia. Keskiviikkona kuitenkin päätettiin lähteä Subwayhin syömään, koska kiukku oli sillä tasolla ettei sitä muuten olis saanut katkeamaan. No maiseman vaihdos onneksi auttoi ja herra oli, kuin itse aurinkoinen, kun sai oman leivän ja pääsi ajelulle :D <3 Saatiin myös hoidettua samalla muutamat postihommat ja kotona oli vielä kaikki hyvin, kun palattiin.



Positiivisena sentään tuo keli! Aivan huippu. Ollaan koitettu olla ulkona mahdollisimman paljon ja tuhota siellä energiaa. Mulla alkaa olla tuo selkä taas siinä kuosissa ettei istuminen oo millään tasolla hyvä juttu. Ollaan koitettu käydä myös vaunulenkeillä sen mitä muilta hommilta keritään. Nyt vaan huomaa myös sen puolen, että pitäisi osata himmata tahtia, alkaa ne kivut taas nostaa päätään. Mutta hei, ne on olleet kuvioissa nyt muutaman hassun viikon. Nyt eletään raskausviikkoa 28! Se on jo aikamoinen voitto viime raskauteen verrattuna :) 


Eli siis kiukkuinen hampaita tekevä (ja mahdollisesti alkuviikosta vielä vähän myös kipeä) lapsi, kipeä mies, eläinlääkärikeikka ja kaikkien vahtiminen ja hoitaminen. Ei ihan se ”otetaan rennosti ja tehdään kivoja juttuja vaan”-viikko, josta haaveilin, haha. Oli meillä onneksi eilen ihana lounashetki ja muutenkin vähän jo helpompi päivä. Herkuteltiin taas ja maistettiin mummin tuomaa kuhaa, kiitos mummille <3 Meillä on siis vähän tökkinyt toi kalan syöminen. Ollaan lähinnä testattu tuoreeltaan lohta. No en itsekään välitä lohesta kauheasti, joten ymmärrän kyllä :P Vaalea kala on aivan ihanaa, kuha ja ahven! nam! Ja niin meidän pikku miehelle kelpasi lautaselta ihan jokainen kuhan palanen, äitin poika ;) 


Jos joku vielä siis sattuu ihmettelemään, että miks mä olen niin hyvin kovin onnellinen, että pääsen töihin, niin tässä ehkä muutama pointti. Mä kovin paljon mielummin teen nyt hetken töitä, ihan oman mielenterveyteni kannaltakin ja annan iskän vaihteeksi hoitaa tätä showta kotona. Kummassakin on ne omat hyvät ja huonot puolensa - kuten kaikessa! Mutta nyt muutos tulee kyllä enemmän, kun tarpeeseen. Pakko saada freesimmät aivot hoitamaan tätä koti rumbaa ja saada omat ajatukset vähän muualle. Maanantaina se siis koittaa, uusi arki! Mulla on jo eväskipot, työkengät ja ihana avainnauha (kiitos Jenni <3) valmiina, haha! Nyt täytyy vaan laittaa kaikki sormet ja varpaat ristiin, että terveys ja varsinkin tuo pirun selkä kestää töissä olemisen ja istumiset.



Tänään saadaan illasta onneksi ihana Emmi meille yökylään, jos uskaltaa enää tän lukemisen jälkeen tulla :D Niin josko siitä alkaisi se ylämäki taas? Hope so! :) 

tiistai 24. tammikuuta 2017

Onko toisella kertaa järkevää ottaa äitiyspakkaus?

Tää on aihe, joka on varmasti ollut ja tulee olemaan jokaisessa blogissa toisen (tai kolmannen tai neljännen jne.) lapsen odotusaikana. Pitäisikö siis ottaa äitiyspakkaus vaiko raha? Muistan lukeneeni moisia tekstejä jo Danielin odotusaikana ja mietin, että pyh! No tottakai äitiyspakkaus, onpas ihmiset kummallisia :D Se vaan nyt kuuluu ottaa ja sen tuotteista pitää olla kiitollinen; lähes kaikki mitä vauva tarvitsee. Ihmettelin nirsoilua väreistä ja muusta. No mutta! Täällä yks nirso moi. 

kuva: kela.fi

Edelleen oon sitä mieltä, että tuo 140e on pieni raha verrattuna paketin hyötyyn. Tosin, kun mietin sitä, että kuinka paljon Danielin pakkauksesta todella käytettiin tavaroita? Meillä on edelleen käytössä makuupussi. Se on varmaan kaikille sellainen tuote, joka kelpaa! Mun mielestä myös tää 2016 makuupussi on tummasta ja hieman poikamaisesta väristä huolimatta oikein kiva. Ja hei bongasin In the little cottage- blogin Nean postauksen äitiyspakkauksen vaatteiden ja makuupussin värjäämisestä! Aivan loistava idea myös! :)

kuva: kela.fi

No makuupussin lisäksi meillä taisi olla muutama hassu vaate käytössä. Niissäkään ei mitään vikaa ollut, mutta ne tuppasi olemaan omaan mieleen joko vääränlaisia tai väärän kokoisia väärään aikaan. Ekana kuukautena käytin kietaisubodeja ja pakkauksen moiset olivat liian isoja. Sitten, kun aloin kokemaan ne hankaliksi ja siirryttiin eri mallisiin, niin nämä olisivat olleet sopivia. Eipä tullut enää käytettyä. Eli siis sisävaatteita käytettiin tosi tosi vähän. Ulkohaalari oli kiva ja ihana mintun värinen. Vanuhaalari myös sopivan neutraalin harmaa, helppo yhdistää omien lempivärien kanssa. Villahaalari oli taas vääränkokoinen, kylmällä kelillä liian iso ja ollessaan sopiva oli jo lämmintä.

kuva: kela.fi

Hygieniatuotteista käyttöön pääsi nännivoide, siteet ja edelleen käytössä olevat kynsisakset ja lämpömittari. Ruokalappu käytettiin ihan loppuun ja on jo heitetty pois. Kestovaippa ei meillä päässyt käyttöön. Kuolalappu taisi olla kerran kokeilussa? Kirja löydettiin viime viikolla, kun siivottiin kaappeja :D

Pyyhkeitä ostin ja sain muutaman kivan, mutta tuo pakkauksessa tuleva on melkoisen neutraali ja menee oikein passelisti lisäpyyhkeenä! Danielin pakkauksessa taisi olla valkoinen pyyhe vaaleanruskein terein. Tässäkään pakkauksessa tuo vihreä tere ei ole silmiinpistävä vaikka ei oma lempiväri olekaan. Lakana, ah! Siis se oli tuossa 2015 pakkauksessa niiiiiiin söpö etten kestä <3 Ja tää on myös melkoisen ihana, varmasti tulisi käyttöön taas :)

kuva: kela.fi

Eli siis muutama hygieniatuote, makuupussi, lakanat ja pyyhe vai 140e? Niinpä. Vaikeeta vaikeeta. En välitä ollenkaan tuosta 2016 pakkauksen ulkohaalarista tai vanupuvusta… voin melkein lyödä vetoa, että ne jää käyttämättä ja sisko käyttää Danielin pakkauksen pukuja. Tai sitten otan rahan ja ostan mieleisen ulkopuvun, Finlaysonilta tuon makuupussin ja ihania röyhelövaatteita lopulla rahalla? Kieltämättä houkutteleva vaihtoehto! 

No tässähän on yksi porsaanreikä vielä. Laskettu aikahan on huhtikuun lopussa eli pitkitän ihan viime metreille pakkauksen tilausta, toivon siis, että saisin 2017 pakkauksen. Eikä siinä kohtaa ole väliä väreillä ja muulla. Olisi vaan ihana olla muistona kummallakin lapsella ne ihan oikean syntymävuoden pakkaukset :) Jos siis vaan tuo 2017 pakkaus kerkeää tulemaan, niin päätös on helppo. Jos ei, niin taidan tosiaan pohtia ja laskea vielä kerran, että mitä saisin tuolla rahalla alennusmyynneistä. Ens kuun lopussa sitten selviää, että mikä mun päätös oli ;)


Oletteko ottaneet seuraavien lasten kohdalla myös äitiyspakkaukset? Ja onko tavarat tulleet käyttöön? :)

perjantai 20. tammikuuta 2017

Pikaflunssa

Tai no, mitäköhän tää edes oli? Deedelle nousi siis yhtäkkiä ilman mitään ennakkomerkkejä 40asteen kuume. Tällaista ei oo ollut koskaan! Siis noiden muutaman kipeenä olon yhteydessä saattanut olla lämpöä, mutta ei mitään korkeeta. Ekaa kertaa siis kunnolla. Ja arvatkaa säikähtikö tää äiti? Jep. 

Keskiviikkona aamuyöstä heräsin normaaliin kitinään ja kävin nostamassa tutin sängyn vierestä ja herra rauhoittui tähän. Kömmin unen pöpperössä takaisin sänkyyn ja aloin miettiä, että miten se lapsi tuntui niin kuumalta. Siinä uniaivoilla ajattelin, että no se on sellanen hikimaisteri, että siksi varmaan. Kunnes havahduin, että eihän se ollut yhtään hikinen, tulikuuma vain. Tässä meni ehkä vartti ja kitinä alkoi uudestaan. Mäkin olin jo sen verran hereillä, että tajusin hakea kuumemittarin ja tauluun lävähtää 40.1… no mutta! Äkkiä kuumelääkettä ja kipeänä meillä yleensä ei rauhotuta (vieläkään…) ilman maitoa. Maito siis päälle ja uusi yritys unelle. Muutaman tunnin herra nukkui ja sitten aloitettiin päivä.


Aamupala ei meinannut maistua ja toinen oli ihan toistaitoisen oloinen. Tiesin jo etukäteen vaikkei meillä tällaista ole vielä edes ollut, että muutaman päivän voi rauhaksiin katsoa tilannetta lapsen kanssa vaikka kuume olisi korkeakin. Kunhan yleiskunto on hyvä. No sehän meillä oli. Ainakin alkuun. Iltapäivästä Deede vaan lötkötti sylissä, valitti vaisusti ja halusi olla vaan lähellä. Hetkeäkään ei viihtynyt omilla jaloillaan eikä leikkinyt. Mun ylienerginen taapero, joka normaalisti ei viihdy muutamaan kymmentä sekuntia pidempään sylissä, kun pitää päästä menemään? Ei vaikuttanut normaalilta.


Mulla on kauhea pelko tuosta influenssasta. Tai no ei siitä niinkään vaan niistä jälkitaudeista, hui! Soitin sitten lääkärikeskukseen ja kerroin oireet ja kuumeet ja millainen lapsi on ollut. Saatiinkin vielä iltapäivälle onneksi lastenlääkärille aika. Kehotettiin siis tulemaan näytille varmuudeksi ja mehän mentiin. Mitään ei onneksi löytynyt <3 Perus flunssaa ehdotti yhdeksi vaihtoehdoksi, koska nielu hieman punoitti, mutta muuten kaikki äänet normaaleita eikä mitään räkäisyyttä tai muuten millään tavalla influenssaan viittaavaa. Huh! 

Eli siis periaatteessa turha käynti, mutta hyvin tarpeellinen! Mä ainakin sain mielenrauhan, kun sain kuulla, että ei ole kyse pahasta taudista ja saatiin vielä hyvät ohjeet miten helpottaa pienen oloa. Tänään on mittari näyttänyt 37.4 eli nou hätä! Kaksi päivää siis korkeata kuumetta, unettomia öitä ja kiukkuinen sylivauva (selkä aivan soirona.)… Onneksi selvittiin näin pienellä :) Ja vaikka mä ehkä hätiköin tuota lääkärissä käyntiä, niin oli se mun mielestä sen arvoista! Sen takiahan niitä vakuutuksia maksetaan .



Toivottavasti tässä oli meidän perheen tän kevään sairastamiset! Omalta osaltani hieman pelkään, että miten käy, kun nuo työt tuosta alkavat… Nyt oon kuitenkin ollut näin kauan oman kodin suojassa ja näin raskaana mun vastustuskyky on nolla. En edes tajua miksi, kun en normaalisti edes syö näin terveellisesti tai näin paljon vitamiineja :D Tästä, kun pärähtää asiakaspalveluun ja on monen ihmisen kanssa tekemisissä päivittäin, niin aivan varmasti tulen kipeäksi, toivotaan tosin, että ei! Sellainen pikaflunssa meillä. Nyt onneksi parempana kohti viikonlopun viettoa :)

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Uudenlainen arki koittaa kohta, workmode!

Mä en voi uskoa todeksi! Se hetki mikä tuntui jossain kohtaa aivan järjettömän kaukaiselta ajatukselta ja joka osittain aiheutti ahdistusta, on nyt reilun viikon jälkeen edessä. Ja monestakin syystä, mä vaan odotan innolla! Ei tietoakaan ahdistuksesta :P Nimittäin töihin paluu. Mä en malta odottaa, että saan nukkua yöt, herätä rauhassa aamulla (aikaisemmin kun nyt, mutta silti!), juoda kahvin meikkaamisen lomassa ja startata auton kohta Tamperetta, ah! Toisin sanoen tän äitin LOMA häämöttää ihan nurkan takana ;)


Me siis tehdään muutaman kuukauden vaihto tässä kohtaa. Tuomas jää kotiin Danielin kanssa ja mä meen ihan sovitusti töihin ennen uutta äitiyslomaa. Tässä ehkä se syy miksi mua ei ahdista töihinpaluu: Daniel on iskän kanssa eikä uudessa vieraassa päiväkodissa, vain uusien ihmisten ympäröimänä. Tässä kohtaa poistuu myös se aloitusrumba: koko ajan lapsi kipeenä ja vanhemmat poissa töistä. Mä en vaan nähnyt järkevänä ajatuksena muutaman kuukauden takia laittaa lasta tarhaan. Koko ajan kipeänä oleva taapero ja vastasyntynyt… ei ehkä se paras yhtälö! 


Kaikin puolin mulla on vaan huojentunut olo. Mä kaipaan nyt hetken maiseman vaihtamista. Jotain muutakin ajateltavaa ja vaan yksinkertaisesti tehdä jotain muuta, kun pyykätä, kokata ja viihdyttää lasta. Jos tää tuleva vauva olisi tullut ihan niin lähelle, että en olisi kerennyt sovitulta hoitovapaalta enää välissä töihin, niin varmaan olisin tullut hulluksi :D Hyvä siis näin. Se mikä mun toimenkuva tulee olemaan töissä on vielä auki, ihan ymmärrettävää, koska mun työssä asiakkaat toivovat ja haluavat jatkuvuutta. En siis itsekään näe järkeä mennä täysin samaan tehtävään näin pieneksi hetkeksi. Ja tässä kohtaa mulle on oikeestaan aikalailla sama mitä teen, seison vaikka päälläni ton muutaman kuukauden, jotta saan olla päivät pois kotoa, meikata ja pukeutua niin, että näytän pitkästä aikaa ihmiseltä päivittäin :D


Meillä on sikäli ihana tilanne tän asian suhteen, että myös meidän iskämies odottaa kotiin jäämistä! Hei kuinka ihanaa?! Mä haluan töihin ja toinen haluaa kotiin ja tittidii! Meidän kummankin toiveet toteutuu :) Hyvä päästä näkemään myös toisen silmin se normaali arki. Millaista on olla kotona ja hoitaa kaikki 24/7 ja millaista on olla töissä päivät, leikkiä lapsen kanssa tunti ja laittaa nukkumaan ja nostaa jalat ylös sohvalla, kun toinen häärii keittiössä tai viikkaa puhtaita vaatteita. Haha! Kattokaa mä jo tässä vaiheessa oon näin vahvasti sitä mieltä, että mun elämä helpottuu ja rajusti, kun pääsen töihin ja vaihdetaan roolit toisinpäin! Katotaan muutaman viikon päästä sitten aloituksesta, että mikä on fiilis ;)


Mä oon aika tarkka siitä, että kuka Danielia hoitaa. Tai no sikäli ihmisellä ei ole väliä, mutta enemmänkin sillä, että mua kunnioitetaan myös silloin, kun en ole läsnä. En voisi ikinä antaa lastani sellaisen ihmisen hoidettavaksi, joka ei kunnioita mun päätöksiä ja sanomisia. Kyseessä on kuitenkin mun lapsi. Tarkoitan siis sitä, että jos sanon ettei lapselleni anneta lisättyä sokeria, niin silloin mun pitää luottaa ihmiseen, kuka häntä hoitaa, että ei myös anneta nurkan takana heti, kun äiti ei näe. Samoin, jos sanon selkeästi, että lasta kielletään tekemästä jotain tai kerron, että pitää syödä monipuolisesti, niin silloin niin kuuluu toimia vaikka en itse ole läsnä. Tämän stressin multa siis poistaa se, että ollaan lähes kaikesta samalla linjalla Tuomaksen kanssa. Ei siis tarvitse pelätä, että mitä sen mun lapseni kanssa puuhataan ja mitä sen suuhun tungetaan, kun olen töissä :D Osan mielestä ehkä hullua edes miettiä tällaisia, mutta jokainen tyylillään. Tää on mun tyyli. Ja lupaan etten höllää yhtään ennen, kuin se päiväkoti on todella ajankohtainen. Miettikääpä sitä päiväkodin tätiä, kuka pääsee vastailemaan mun kysymyksiin siinä kohtaa… :D

Toki mulle varmasti tulee ikävä päivällä. Toki tuntuu hassulta, että joku muu on vastuussa Danielin päivästä mun sijaan. Toki tuntuu hassulta, että mä olen se kuka ei välttämättä näe muutaman päivään, koska päivä venyy ja on työpäivän jälkeen koulua ja pojat on hoitaneet kahdestaan iltapuuhat. Toki itkettää jo valmiiksi, että en näe kaikkia uusia asioita ensimmäisenä. Aamulla lähden ennen, kuin lapsi herää ja tulen joko tuntia ennen nukkumaan menoa tai muutamana iltana tosiaan vasta sen jälkeen. Varmasti tulee olemaan välillä henkisesti rankkaa.



Mutta muuten, täydellinen ajoitus vaihdolle! Tai no, sanotaanko, että täydellinen ajoitus olisi ollut tammikuun alussa, koska siinä kohtaa huomasi, että kumpikin alkoi odottaa jo muutosta, mutta enpäs viitsinyt enää alkaa kikkailemaan jo sovittuja päiviä jne. Hyvä siis näin :) Jännä nähdä, että millaista meidän uusi arki todellisuudessa on ja kuinka kumpikin selviytyy toisen arjesta. Uskomattoman hienoa, että tällainen on mahdollista ja, että mulla on niin ihana mies, joka lähtee mukaan tällaiseen! Toki vaihtoehto olisi se toinen ääripää: naiset vaan kuuluu kotiin, minä en jää. Onneksi meillä ei ole tällaista, vaan ollaan samalla viivalla ja ihan yhtälailla vanhempia kumpikin :)

perjantai 13. tammikuuta 2017

Jekku jekkunen

Osa onkin varmaan jo huomannut ja ehkä jopa ihmetellyt, että kuvissa ei ole hetkeen näkynyt meidän kissaa. Harmittaa edes sanoa tätä ääneen, mutta meidän Jekku katosi. Tässä taitaa olla yksi syy miksi mieheni oli alkuun kissanpennun ottamista vastaan. Tiesi, että näin voi käydä ja, että minä erittäin eläinrakkaana otan sen raskaasti. Yllättävän hyvin olen asian kanssa silti ollut, raskaushormoneista huolimatta! Eihän tälle mitään voi. Jekku on siis ollut nyt ”reissullaan” melkein kaksi kuukautta. Itse olen heittänyt jo toivon paluusta, mutta mies aina välillä puhuu, että ”sitten, kun Jekku tulee kotiin”. Kissoistahan ei koskaan tiedä! Sehän voi palata vaikka vuoden päästä :)


Meillä menee iso tie melkoisen lähellä ja ihan talon edestä vähän pienempi, mutta silti melkoisen liikennöity tie. Yksi ja tietysti se inhottavin vaihtoehto on auton alle jääminen. Toivon ettei tämä ole Jekun kohtalo! Alueella on paljon kissoja, jotka liikkuvat vapaasti. Kaikki naapurustossa tietävät, että kissat ovat kuitenkin aina jonkun. Uskoisin siis, että naapurit olisivat ilmoittaneet, jos meidän kissa olisi jostain autotieltä löydetty. Laputinhan naapuruston Jekun kuvilla ja katoamisilmoituksilla :D


Toinen vaihtoehto on, että Jekku on löytänyt uuden kodin. Sain ensimmäisen kissanpennun 7-vuotis lahjaksi, Siirin. Siiri katosi jossain kohtaa yhtäkkiä ja veimme kyseisen asuinpaikan kirjaston (mahdollisesti muidenkin paikkojen, en enää tarkalleen muista) seinälle samalla tavalla kuvan ja ilmoituksen. Ei mennyt montaa päivää, kun puhelin soi ja naishenkilö ilmoitti, että poikansa oli löytänyt meidän Siirin metsästä ja tuonut kotiinsa omaksi lemmikikseen. Jotain tämäntyyppistä kohtaloa toivon Jekulle. Jos me ei voida siitä pitää hyvää huolta, niin toivottavasti joku muu voi. 


Jekku oli tottunut olemaan ulkona vapaana. Yleensä kävi 2-4kertaa päivässä ulkona ja oli aina kerrallaan noin kaksi tuntia. Toki riippui hieman kelistä. Hyvin tuli huutaessa kotiin ja melkein tiesi jo kellosta, että milloin kannattaa avata ovi, milloin Jekku on tulossa sisälle. Ollaan pohdittu syitä, että miksi tällä kertaa ei palannut. No hieman ennen katoamistaan jäi yöksi ulos ensimmäistä kertaa. Livahti ovesta vielä puolen yön paikkeilla, kun Tuomas kävi ulkona. Ei löydetty millään eikä tullut huutamalla. Aamulla sitten odotteli grillikatoksessa ja juoksi sisälle nukkumaan, kun avattiin ovi. Rohkaistuiko tästä lähtemään pidemmälle/olemaan pidemmän ajan poissa? Samoin koitin venyttää leikkaamista keväälle. Jekku alkoi kuitenkin olla juuri siinä iässä, että sukupuolivietti heräili. Alueella on tosiaan paljon vapaana liikkuvia kissoja. Voisiko tämä olla yksi syy? 


No oli syy mikä tahansa, niin kovasti tilanne harmittaa. Eniten ehkä sen puolesta, että Daniel ja Jekku olivat niin hyviä kavereita, leikkivät koko ajan yhdessä. Jekku sopeutui meidän perheeseen hienosti ja osasi leikkiä nätisti lapsen kanssa. Muutaman hetken katoamisen jälkeen huomasin, että Daniel etsi Jekkua. Kävi säännöllisesti kurkkimassa paikat, joissa Jekku yleensä oli. No nyt on alkanut leikkiä koiran kanssa hieman enemmän :) Onneksi (varsinkin näin pienet) lapset unohtavat nopeasti.



Jos saisin päättää yksin, niin meillä olisi eläimiä enemmänkin! No en saa… harmi :P Haaveilin toisesta kissasta jo jonkin aikaa, mutta se ajatus tyrmättiin melkolailla heti. Mutta arvatkaa mitä! Ensi viikolla meille tulee uusi kissanpentu <3 Ja ei, se ei korvaa Jekkua. Se olisi mahdotonta. Mutta toivon, että uusi tulokas sopeutuu perheeseemme yhtä hienosti ja on luonteeltaan yhtä ihana ja leikkisä. Varmasti onkin :) Eli siis surullista uutisista iloisiin! Odotan innolla meidän uutta perheenjäsentä ja toivon koko sydämelläni, että Jekku on löytänyt uuden kodin jostain, jossa häntä rakastetaan yhtä paljon, kuin me <3

Täällä jo kovasti odotetaan uutta tulokasta <3

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Viimeinen "lomaviikko"

Viime viikolla vietettiin siis viimeistä ”lomaviikkoa”. Eli siis suomeksi viikkoa, jolloin mulla oli vielä koulu tauolla ja muutenkin vähemmän hommaa. Kerettiin taas hieman eri tavalla puuhastella :) Tuleva viikko tuokin sitten tullessaan kouluillat ja enää muutama hassu viikko ja alkaa pitkästä aikaa se mun varsinainen työ vielä siihen kylkeen. En malta odottaa! 


Kerittiin vihdoin myös leikkitreffeille! Oli ihana päästä ihmisten ilmoille, Daniel pääsi leikkimään ikäistensä kanssa ja mä höpöttämään äiti kavereiden kanssa. Ihan parhaita arkihetkiä :) Leikittiin ja juoruttiin suurin osa treffeistä ja lopulta käytiin vielä lounaalla. Tää oli myös huippua; ei omatekemää ruokaa :P Kiva aamupäivä siis meillä keskiviikkona.


Perjantaina tää äiti otti extempore reissun Lahteen nukkumaan :D On se kumma, että pitää ajaa järjetön määrä, että saa nukkua, haha! No oli ihana vaan olla. Ihan yksinkertaisesti maata sohvalla, syödä, juoruta ja tosiaan nukkua yö ilman herätyksiä. Kiitos rakas Emmi, kun otit mut hoitoon <3 Yleensä, kun Lahteen menen, niin tulee nähtyä useampia ihania ihmisiä, mutta nyt oli tosiaan pikapika reissu, joten ensi kerralla sitten taas normi treffaamiset :)


Lauantaina, kun kotiuduin melko aikaisin, niin täällä oli pojilla ihan omat jutut meneillään. Niin ihana kattoa vierestä tota meidän iskä ja poika parivaljakkoa <3 En kyllä parempaa isää lapselleni voisi saada! Tosin näillä on niin kummalliset ja juuri nimenomaan ne kuuluisat ”poikien jutut”, että innolla (ja kauhulla :D) odotan, että mitä ne keksii, kun ovat kahdestaan kotona kohta päivätkin.

Kuva on järjettömän sumea, mutta kiteyttää parhaiten meiningin joka täällä oli lauantaina :D
Sunnuntaina puolestaan meidän iskämies lähti reissun päälle ja me puuhasteltiin päivä Deeden kanssa kaksin. Ulkoiltiin ja laitettiin leikin lomassa tavaroita järjestykseen. Mä en tiedä mikä mulla on nyt, mutta ylimääräinen ja turha tavara ahdistaa aivan suunnattomasti. Ollaan viikon mittaan käyty mun omaa vaatekaappia läpi ja sieltä pitäisi hävittää ainakin puolet. Danielilla on enemmän, kuin omaan tarpeeseen vaatteita eli myös ne pitää käydä läpi. Pieneksi jääneistä oon koittanut erotella ne poikamaisimmat pois. Purettiin myös jo 50/56 kokoiset vaatteet säilytyksestä ja käytiin ne läpi. Sieltä menee melkein kaikki hienosti tulevalle neidille ja uusia ei siis tarvita :) Koitan pikkuhiljaa, viikko viikolta tuoda Danielin vanhaan huoneeseen jotain vauvaan viittaavaa. Nyt viikattiin hoitopöydän laatikkoon nuo pienet vaatteet yhdessä. Josko pikkuhiljaa minimies alkaisi ymmärtää, että taloon on tulossa kaveri :)

Bongaa kuvasta taapero... :D

"Apulainen" <3



Tän touhun täytteisen päivän jälkeen ollaan kaikki ihan puhki, niin lapsi kuin koirakin ja äiti kuumeisesti odottaa pesukoneen ohjelman loppumista, jotta pääsee myös itse unille. Kaksi ensin mainittua nukkuneet jo hyvän aikaa ;) 

Ulkoilusta väsyneet vauvat <3

Sellainen touhukas viikko meillä takana, huomenna täynnä tarmoa uuteen viikkoon ja koulun penkille :) 

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Ajatuksia toisesta raskaudesta

Tein marraskuun puolella (RV17) jo tällaisen ”Miten ensimmäinen raskaus eroaa toisesta?”-postauksen ja ajattelin nyt hieman päivittää mietteitä. Tajusin juuri, että yksi syy siihen, että oon alitajuntaisesti tahalleen tehnyt itsestäni kiireisen on se ettei tarvitsisi ajatella olevansa raskaana. Tää raskaus on ollut paljon helpompi, onneksi! Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että mä en vaan yhtään tykkää olla raskaana. Tästäkään paremmasta raskausajasta en oo juuri osannut nauttia, odotan vaan, että se olisi ohi. Tai no, oon koittanut tosiaan olla miettimättä asiaa sen enempää ja sysännyt sen mielestäni. ”Sitten ensi vuonna alan miettiä ja valmistautua”-asenne on kantanut tähän asti, mutta mitä nyt? Nyt se ensi vuosi on jo, jaiks!


Mun mielestä siinä ei oo mitään pahaa ettei tykkää olla raskaana. Moni saattaa tässä kohtaa ajatella, että senkin kiittämätön ”piiiiip”. Ei se sitä ole. Oon enemmän kuin onnellinen ja kiitollinen lopputuloksesta, parempaa ei ole <3 Mua ei vaan ole luotu olemaan raskaana eli siis en ole onnellinen siitä prosessista mikä johtaa siihen ihanaan lopputulokseen. Mutta hei! Ollaan jo paremmalla puolella ;) 

Synnytys on asia, jota en ole uskaltanut vielä edes ajatella. Mulle jäi aikamoiset traumat Danielin synnytyksestä. Pakokauhun sekaisin tuntein on asiaa käyty neuvolassa läpi ja tällä viikolla oli ensimmäinen pelkopoli käynti Taysiin. Sain aluksi kaksi aikaa, mutta tän ekan käynnin jälkeen ne tuplaantui eli kolme vielä edessä. Se, että saan asioita koittaa purkaa ja työkaluja tulevaan synnytykseen on aivan ehdotonta tässä tilanteessa. Hienoa, että tällainen mahdollisuus on olemassa. Tämän enempää en pysty asiaa vielä näin julkisesti avaamaan, mutta tarkoituksena se olisi! Heti, kun koen olevani siihen valmis, viimeistään synnytyksen jälkeen :) 


Moni sanoo ettei enää toisen kohdalla jaksa miettiä niin tarkkaan ruokasuosituksia. Mä oon koittanut pitää aikalailla saman linjan, kun ekassakin eli noudattaa niitä suosituksia. Jouluna lipsuin graavilohen suhteen; ennen joulua söin yhden siivun ja joulupöydästä kaksi, hups! Siinä mun lipsumiset :D Mutta sanotaan se, että tällä kertaa tuo lipsuminen ei aiheuttanut niin kovia oman tunnon tuskia tai paniikkia. Muistan ensimmäisestä menneeni aivan sekaisin, kun söin tajuamattani lihaa, jota ei ollut oikeaoppisesti kypsennetty. Paniikki päälle ja toksoplasma kokeisiin, mitään ei tietysti ollut. Nyt en panikoitunut noista joulun lipsumisista ollenkaan, ne oli suunniteltuja ja muuten syön suositusten mukaan, joten hyväksyttäköön tämä. Ja tiedän, kyllä se listeria voi kerrastakin tulla, mutta tämä oli mun päätös :)

Seuraavaan asiaan mulla ei oo täysin pätevää vertailukohtaa, nimittäin neuvola. Danielin odotusaikana asuttiin Tampereen puolella ja nyt Kangasalan eli luonnollisesti neuvola on eri. Näin pienellä paikkakunnalla huomaa kyllä sen, että resurssit on vieläkin pienemmät. Lähes jokainen aika on siirretty, koska neuvolantäti on ollut kipeä tai poissa muuten. Täällä on siis tasan tuo yksi, jos en ole ymmärtänyt jotain hyvin väärin :D Muutenkin tuntuu, että on koko ajan kiire ja itse en ainakaan ole pystynyt luomaan sellaista suhdetta, että olisi helppo puhua kaikesta. Tampereen puolella taas tuntui aika loppuvan aina kesken, kun se tuntui siltä paikalta ja henkilöltä kenellä saa rauhassa kertoa ja kuka kuuntelee ja auttaa. Kertaakaan musta ei asiakkaana tuntunut, että henkilökunnalla olisi kiire, vaikka seuraava odottaisikin jo oven takana. Eli siis hyvin erilaiset kokemukset neuvolan suhteen! Mietin myös sitä, että pidetäänkö joitain asioita itsestäänselvyyksinä näin toista odottaessa? Se voi olla. Itse koen ainakin, että sitä tukea tarvitsee ihan yhtälailla, vaikka ei ole ensimmäinen kerta. Viimeksi siis menin aina innoissani neuvolaan, nyt lähinnä sen takia, että siellä on pakko käydä. Kieltämättä itselle tullut sellainen ”Joo joo, ihan sama”-asenne, ei hyvä sekään toki. Ensimmäiset kerrat kävin yksin, mutta nyt kun en koe käynneistä niin suurta apua, niin Daniel on ollut mukana.

Toinen kuunteli tällä käynnillä suu auki siskon sydänääniä <3

Oon mielessäni omalla tavallaan hypännyt tän raskausajan yli, mutta miettinyt jo hieman sitä kotiutumista. Mietin, että mitä voisin tehdä toisin. Tulin siihen tulokseen, että en juurikaan mitään. Se oli rankkaa ja kamalaa ja uutta ja pelottavaa, mutta en mä keksi mitä voisin tehdä eri tavalla. Toki nyt mä tiedän paremmin, että mikä johtuu mistäkin ja osaan eri tavalla suhtautua erilaisiin itkuihin jne. Sen päätin, että tällä kertaa kapalopussi lähtee mukaan jo synnärille! Se on niin huippu keksintö :) Kaiken muun teen samalla kaavalla ja mennään lapsen tahtisesti. Tällä kertaa ainakin koitan olla stressaamatta niin paljon imetystä. Mulla on nyt takana se kokemus, kun se ei onnistu vaikka mitä tekisi. Toivon ainakin etten tällä kertaa syytä ja soimaa itseäni, jos käy samoin. Ja siinä kohtaa, kun olen noussut sieltä suosta niiden omien ajatusten kanssa, niin koitan olla välittämättä muiden ilkeistä ”no nythän se lapsi on koko ajan kipee” ja ”eihän sille kehity olleenkaan vastustuskykyä” tai muista yhtä fiksuista jutuista. Se on se vaikein varmasti, mutta nyt koitan olla varautuneempi siihen(kin!) arvosteluun. Samalla tavoitteella lähden liikkeelle, kuin Danielin kanssa, 3kk täysimetys ja jatko sitten oman fiiliksen ja lapsen mukaisesti. Toivon todella, että nyt onnistuu, mutta varaudun myös samalla siihen, että ei. Sittenhän se on vaan positiivinen ylläri, jos kaikki meneekin hyvin :P

Jonkin verran oon myös miettinyt synnyttämään lähtöä, nähnyt jopa unia. Miten synnytys voisi käynnistyä nyt? Miten nopeasti saadaan mummi tänne Danielin kanssa? Miten nopeasti ollaan Taysissa? Milloin ja kenen kanssa Daniel tulee katsomaan vauvaa? Kuinka paljon Tuomas voi olla sairaalassa mun kanssa tällä kertaa? Unissa hyppään siis sen itse synnytyksen yli, synnyttämään lähtö ja seuraavaksi onkin jo nyytti sylissä :D Päästäänköhän me tällä kertaa suoraan potilashotelliin vai onko taas jotain esteitä? Huh! Ei ihme, että on aivot solmussa, haha!


Tällaisia mietteitä tässä kohtaa, kun viikkoja on 25. Päivitellään fiiliksiä taas hieman lähempänä ja muutaman Tays käynnin jälkeen :) 

P.S. Kuten huomaatte, niin en oo vielä päässyt siihen parempien kuvien luvattuun maailmaan :D 

maanantai 2. tammikuuta 2017

Unelmia toteutettu, unelmia edessä!

Mun piti tehdä vielä viime vuoden puolella kertaus koko vuodesta. No teinkö? En. Tää meininki on taas niin hulvatonta, että ajatus ei kulje yhtään. Samoin käytin kolme iltaa ihan vaan kuvien läpikäymiseen ja sen tosiasian tajuamiseen, etten voi tehdä postausta, jossa olisi joka kuukauden parhaat kuvat ja jutut… niitä on paljon :D Mennään siis näin. Vuosi 2016 oli hyvin ristiriitainen. Toisaalta on ollut aivan ihania juttuja, lähestulkoon kaikki unelmat on käyneet toteen ja osaa on alettu toteuttamaan. Toisaalta taas tuntuu, että myös ne alamäet ja vaikeudet on olleet suurempia. Tosin vuosi 2016 oli myös suurelta osin vauvavuotta, joka varmasti on saanut omalta osaltaan vastoinkäymiset tuntumaan kahta kauheimmilta ja vaikeimmilta selättää.



Märehditään huonot fiilikset altapois, koska mukaviin asioihin on aina kivempi lopettaa ;) Mä en oo koko lähes 30 elinvuoteni aikana ollut näin väsynyt, kun vuonna 2016. Mä en oo näyttänyt näin ”ränsistyneeltä” ikinä ennen. En oo ollut näin epätoivon partaalla normaalin arjen pyörittämisen kanssa enkä varmasti ole pessyt näin montaa koneellista pyykkiä koskaan ennen :D Välillä tuntuu, että oon 24/7 vaan hereillä ja teen ja teen ja teen, eikä se homma lopu. Saan silmät kiinni ja samalla sekunnilla ne pitää taas avata. Mulla ei oo koskaan ollut näin järjetöntä määrää univelkaa eikä aivot näin mössöä. Välillä tuntuu etten tiedä edes omaa nimeäni, saati osaisin puhua järkeviä lauseita. Juu osittain voin ”syyttää” vauvavuotta ja osittain itseäni. Ehkä turhan paljon tuli haalittua hommaa itselleen koko ajan. Sitä, kun ei osaa vaan olla ja hoitaa pakolliset. Yksi syy tähän on ehkä liika itsenäisyys. Ajatuskin siitä, että mun mieheni tai jonkun muun pitäisi elättää mut ahdistaa suunnattomasti. Tämä on ehkä se ainoa kerta, kun se olisi ”hyväksyttävää”, mutta ei vaan pysty. Väen vängällä on koitettava tuoda se oma panos siihen talouteenkin. Jostain pitäisi vähentää, mutta mistä?



No eikös siinä ollut tarpeeksi huonoja puolia? Keskitytään hyviin :P Oon saanut nähdä kuinka mun rakas esikoinen kasvaa ja kehittyy päivä päivältä. Koko ajan tulee uutta, ne ensiaskeleet, ensimmäiset ruokien maistamiset. Ah, kuinka jännittäviä hetkiä ne on ollut <3 Monesti olen itku silmässä katsellut jotain pientä elettä tai hymyä ja ajatellut kuinka onnekas olen. Mulla on maailman kaunein ja ihanin poika <3 Omasta mielestäni toki. Oon myös ollut tyytyväinen jokaiseen päätökseen, joita ollaan tehty Danielin kohdalla, kunhan niistä kumpikin vanhempi pitää kiinni. Meidän hoitojärjestelyt ja kummankin osallistuminen Danielin arkeen on mulle tärkeää. Ollaan myös hienosti onnistuttu luomaan se turvallisten aikuisten verkosto lapsen elämään. Ruokailu ollaan hoidettu mun mielestä meille parhaalla mahdollisella tavalla ja se onkin mulle tärkeä juttu. Haluan luoda lapselle terveellisen elämän normin jo pienestä lähtien. Mitä enemmän itsenäistä opettelua ja värikkäitä lautasellisia, sitä parempi :)




Mä oon itse erittäin eläinrakas. Mulle lemmikit on perheenjäseniä, ne vaan kuuluu olla. Eläimiä tulee kunnioittaa ja jokaisen, myös lapsen, ikänsä mukaisesti toki, tulee käyttäytyä eläimen ja tilanteen vaatimalla tavalla. En voisi olla ylpeempi siitä miten upeasti Daniel on ottanut meidän eläimet! Ja kuinka ihanasti noinkin pieni ukkeli osaa käsitellä jo heitä :) Jopa Legoissa olevia kissa- ja koira (sekä orava :D) hahmoja halitaan <3 Tää on mulle myös tärkeä asia ja oon uskomattoman onnellinen siitä, miten upeasti meillä on tää asia mennyt, vaikka alkuun jännitinkin.



Mitäs sitten? Vaihteeksi muutto, mutta tällä kertaa omaan taloon <3 Sitten yllätyshäät ja hei kerettiinhän me kokea vaikka mitä! Festarit, keikkoja, koko perheen lomamatka, soutelua, ravintola illallisia ja häämatka, huh! Kaikki on siis mahdollista, kun vaan päättää ja on hyvä tukiverkosto :) Paljon ollaan siis koettu myös kahdestaan, mikä on huippu tärkeää! Maailman paras ”seuraus” siitä, että parisuhde voi hyvin on huhtikuussa meidän perheen viimeinen palanen, ihana prinsessa <3




Onkos tää se hetki, kun pitäis puhua niistä uuden vuoden lupauksista? En oo koskaan tehnyt moisia, mutta muutaman tavoitteen asetan itselleni tälle vuodelle. No ihan blogin osalta mun tavoite on parantaa kuvien laatua. Koitan siis alkaa roudaamaan tuota isoa kameraa mukana. Pikkuhiljaa! Koska se ei ihan joka laukkuun mahdu… :D Aion olla paras äiti lapsilleni, ajatella aina heidän parastaan ja tehdä kaikkeni sen eteen, että heillä on hyvin asiat. Näin toimin tälläkin hetkellä ja joidenkin mielestä osa asioista on turhaa hössötystä, omasta mielestäni olen vain hyvä äiti eli jatkan samalla linjalla :) Tähän ehkä vastakohtana aion myös olla hieman itsekäs ja ottaa enemmän sitä omaa aikaa ja toteuttaa omatkin unelmat. Kumpikin on mahdollista :) Viimeisenä juttuna oon ollut ihan hämmentynyt siitä negatiivisuudesta ja arvostelusta, jonka vanhemmuus on tuonut tullessaan. Se miten muut ihmiset, niin toiset vanhemmat, kuin lapsettomat kehtaavat arvostella toisten tapoja tehdä asoita ja kasvattaa lapsiaan. Koitan siis kaikin mahdollisin tavoin kiertää kaukaa nämä negatiiviset ihmiset ja ympäröidä itseni vaan niillä, jotka ymmärtävät, että jokainen perhe on omanlaisensa ja tuovat sitä positiivisuutta elämään vaikeinakin hetkinä <3






Isoja juttuja takanapäin ja isoja juttuja edessäpäin! En malta odottaa, että tää vuosi pyörähtää kunnolla käyntiin! Teittekös te uuden vuoden lupauksia? :)