Kaksplus.fi

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Samasta padasta lemppariresepti

Hommasin Samasta padasta-kirjan joskus loppuvuodesta. Siitä on tullut jonkin verran kokeiltua reseptejä, mutta silti harmillisen vähän. Täytyy siis kaivaa useammin esiin, kun mietitään viikon ruokalistaa :) Yksi ohje on kuitenkin noussut meidän perheen suosikiksi! Ja monestakin syystä; tää on huikeen hyvää, huikeen helppoa eikä vaadi keneltäkään leipurin taitoja sen kummemmin :P


Meidän lemppariresepti on siis Muhkea ja mehevä chialeipä. Tätä tulee ohjeesta pellillinen ja varsinkin, jos pojat on olleet ulkona sillä aikaa, kun olen leivän tehnyt, niin punaposkisille syöjille tää uppoaa lämpimänä vähän turhankin hyvin. Sipaisu voita päälle ja ”maistellaan” vähän. Seuraavassa hetkessä pellillä on enää kaksi palaa jäljellä… :D


Kirjassa parasta on helpot reseptit ja niihin on merkattu punaisella ainesosat ja vaiheet, jotka jätetään pois, jos tehdään alle vuoden ikäiselle ruokaa. Resepteissä on myös maininta, että minkä ikäiselle ruoka on sopivaa. Nyt, kun Daniel on yli vuoden, niin kaikki reseptit voi tehdä sellaisenaan. Silti edelleen jätän suolan pois tai lisään sitä vain hyppysellisen. Meidän lemppariresepti näkyy myös tuossa kuvassa sellaisena, kun se kirjassa on. Tässä laiskan kirjoittajan versio:

5dl vettä
25g tuorehiivaa tai 1pss kuivahiivaa (itse käytän vaan kuivahiivaa)
2rkl chiansiemeniä
1/2dl rypsiöljyä  (itse oon käyttänyt joka kerta oliiviöljyä)
3dl kaurahiutaleita
3dl spelttijauhoja
3dl vehnäjauhoja
1tl suolaa (en laita ollenkaan tai vaan ripauksen)

(unikon siemeniä pinnalle, itse en ole laittanut koskaan)

  1. Mittaa lämmintä vettä kulhoon 5dl ja lisää kaikki ainekset sekaan, sekoita tasaiseksi.
  2. Laita leivinpaperi pellille ja kaada taikina perään. Levitä taikina tasaiseksi ja ripottele kaurahiutaleita (unikonsiemeniä) päälle. Tässä kohtaa kannattaa olla tarkkana ettei taikina tartu liinaan, joka asetetaan päälle. Mulla tarttunut joka kerta pinnan jauhottamisesta huolimatta, joten oon laittanut hammastikkuja avuksi.
  3. Anna kohota muhkeaksi, noin 45minuuttia. Laita uuni lämpenemään 225 asteeseen. 
  4. Painele vedellä kostutetulla veitsellä ruudukko kohonneen taikinan pintaan ja laita uuniin noin 12-15minuutiksi. 


Näin helposti tulee siis pellillinen herkkuleipää! Taikinan tekemisessä menee ehkä 10minuuttia, jos sitäkään ja sitten kohotus+paisto. En oo kyennyt enkä kerennyt olemaan keittiössä nyt hetkeen niin kauan, että jaksaisi alkaa leipomaan jotain, mutta tää ei edes oo leipomista, koska tulee niin nopeesti :P 


Kirjassa on hurjasti ihania reseptejä ja tosiaan super simppeleitä leipomuksia. Kannattaa ihmeessä tutustua, jos et vielä ole kerinnyt! Tää on myös mun mielestä hyvä lahjavinkki vauvaperheeseen ja miksei muutenkin. Terveellistä ruokaa ilman mitään ylimääräisiä ainesosia :)



Tää maistuu niin ruuan, kuin ruuan kanssa ja meillä tosiaan menee ulkoilun jäljestä lämpöisenä lähes kaikki. Keittojen kanssa ihan huippua ja itse tykkään syödä salaatin seurana. Monipuolinen resepti siis kyseessä. Eikun kaikki kokeilemaan!


Ihanaa ja herkullista laskiaissunnuntaita kaikille! :)

torstai 23. helmikuuta 2017

Kolme vuotta tarinointia

Jopas se aika taas rientää. Tänään onkin monen tasaluvun päivä; Daniel 1v4kk, masulikka tasan rv32 ja bloggaamisesta haaveilin vuosia ja jossain kohtaa rohkaistuin ja aloitin sen. Nyt siitäkin päätöksestä on jo kolme vuotta! Hui! Välillä postauksia tulee useampi viikossa ja välillä tulee joko tietoisesti tai vahingossa pidempiä välejä. En tressaa hommasta, koska tää on mulle vain oma harrastus ja sellaisena sen haluan pitää. Toki on mukava, että teksteillä on lukijoita ja juttuja kommentoidaan, mutta niitä en jaksa kalastella - tulevat jos on tullakseen :)


Blogin puolelta huikeinta viime vuodessa oli siirtyminen bloggaamaan Kaksplussan verkostoon. Sitä kautta oon tutustunut hienoihin blogeihin, ihmisiin ja saanut uutta motivaatiota koko hommaan :) Tämä muutos tuli viime pääsiäisen aikoihin, joten kohta olen ollut jo vuoden Kaksplussalaisena! Kerkesin myös mukaan todella hyödylliseen koulutukseen Otavamedialle. Tapahtumia olisi vaikka kuinka paljon, mutta oon joutunut monta jättämään välistä liian pitkän matkan tai muiden menojen vuoksi. Josko blogin seuraavan vuoden aikana pääsisin useampaan juttuun mukaan ja tutustumaan vielä paremmin porukkaan. 


Viime vuoden aikana on myös ollut kivoja yhteistyö kuvioita ja lisää on tiedossa nyt kevään ja kesän aikana. Kovin montaa kaupallista yhteistyötä en halua ottaa, enkä kovin tiheästi. Muuten menee pohja koko hommalta ja blogi muuttuu pelkästään mainostamiseksi, se ei ole missään nimessä tarkoituksena. Mieluusti mainostan ja kerron tuotteista, jotka olen itse todennut hyviksi. Oli sitten kyse yhteistyöstä tai vaan omasta halusta mainostaa tuotetta tai palvelua. En voisi koskaan kuvitella lähteväni mainostamaan juttua, jonka takana en itse seiso 100% tai joka tuntuu kököltä eikä istu blogin maailmaan millään tavoin. 

Yhteistyö Suomen Voimistelutuote /voimistelurenkaat.fi

Sparrattavaa mulla on tällä rintamalla vielä vaikka kuinka. No se asia, jonka oon jokaiseen asiaan liittyvään postaukseen kirjoittanut eli siis vuorovaikutus. Pitäisi vaan yksinkertaisesti keretä lukemaan ajatuksella myös muiden blogeja ja laittaa niitä kommentteja. Sen, kun tietää miten kivalta se itsestäänkin tuntuu, kun joku kommentoi. Toinen on blogin ulkoasu. Sitä oon koittanut omilla nörtti taidoillani (joita ei siis juuri ole :D) parantaa aina vähän väliä, mutta eipä se omaa silmää ainakaan miellytä vielä täysin. Ja ne kuvat. Haluaisin niin kovasti kuvata blogiin vain järkkärillä kunnon kuvia, mutta suurin osa on silti kännykällä otettuja tilannekuvia. No siitä en halua luopua, koska mun mielestä mun juttu on juuri ne tilannekuvat ja päiväkirjatyyppinen blogi. Mutta laadukkaampia kuvat voisi olla ja kunnon kameralla otettuja, kun sellainen kerta on olemassa. Mä en vaan tiedä, että miten onnistuisin pitämään sen aina tarpeeksi lähellä, jotta tulisi käytettyä :P



Näin se on vaan hurahtanut kolme vuotta yhtäkkiä eteenpäin. Vähän naurattaa välillä, kun käyn lukemassa ekoja postauksia :D Oi voi. No se on ollut silloin ja vaikka ne onkin hyvin huonolaatuisia ja epämääräisiä, niin näe syytä niitä piilottaa. Ne on osa tätä kaikkea ja oon ylpeydellä ne silloin aikanaan kirjoittanut. Blogi on muuttunut hurjasti alkuajoista, kuten myös minä itse. Mitäs sitä peittelemään :) Niinhän sen kuuluukin mennä.


Blogin aiheet on myös muuttuneet matkan varrella ja nyt ollaan menty jo jonkin aikaa tällä vauva-, lapsi- ja perheaiheiden linjalla. Varmasti tällä tiellä tullaan pysymään vielä vuosia, koska meiltä ei ihan hetkeen vauva- ja taaperoarki lopu :D Siitä kirjoitetaan mikä on ajankohtaista. 



Blogin synttäreiden ja näiden lapsosten tasalukujen kunniaksi tänään olisi neuvolapäivä ja haaveilen, että jaksan samalla reissulla hakea jotain herkkua meille, koska nyt ei olo anna myöden leipomiselle. Tällä viikolla on muutenkin ollut oikein merkkipaalujen vuosipäivien viikko. Olipas lause :D Näiden tämän päivän tasalukujen lisäksi viime maanantaina meillä oli kihlajaispäivä. Sitä toki ei juhlisteta enää, vaan sitten ihan hääpäivänä. On se ihana muisto silti, maanantaina naureskeltiin ja muisteltiin sitä kahden vuoden takaista perjantaita. Samoin kaksi vuotta sitten huomenna tein aamusta raskaustestin ja saimme tietää Danielin tulosta <3 Siitä muuttui ja mullistui meidän elämät ja aivan huikeeseen suuntaan :)

maanantai 20. helmikuuta 2017

Masun ja mamman kuulumisia

Pitkästä aikaa kuulumisia täältä suunnalta. Eihän meillä toki mennyt tää vaihto ihan kuten Strömsössä. Mä olin aivan fiiliksissä töihin pääsystä, rauhallisista lounaista ja aamuisin, jos olin etuajassa kaupungissa, kun ruuhkaa ei ollutkaan, niin mikä oli kivempaa, kun poiketa kahvilaan vielä ennen työpäivän alkua. Kahviloissakaan en oo käynyt, kun viimeksi joskus ennen Danielin syntymää! Ihan luksusta. Aikuisia ihmisiä ympärillä ja keskusteluja, joissa kumpikin osapuoli ymmärtää toista.

Tän mamman pitäisi ottaa nyt mallia tästä pikku kaverista :D

Ja sitten ne pinkit lasit pois silmiltä eli huonot puolet: Aika nopeesti kävi selväksi, että päivät on liian pitkiä. Joka paikkaa särki ja aristi ja vatsa oli turvonnut tuplaksi ja aivan kivikova, kun kotiin pääsin illalla. Selkää vihloi niin, että jalat meni alta eikä liikkumisesta tullut mitään. Kaikesta huolimatta koitin selvitä, koska mulla oli henkisesti niin helpottunut olo, vaikka fysiikka ei meinannut pysyä perässä. No huikeet 1,5viikkoa kestin, kunnes olin ensimmäistä kertaa aamupäivän Taysissa käyrillä ja tutkittavana. Tässä kohtaa lääkäri jo totesi, että kyseessä on ihan kunnon supistukset ja ovat vaikuttaneet jo kohdunsuuhun. Rasituksesta lähteneet selkeästi. Pitäisi kuulemma jäädä pois töistä. Siis jo tässä kohtaa? Ei käy. Sain siitä loppuviikon lepoa ja sanoin, että meen taas maanantaina kokeilemaan uudestaan. 

RV31 ja kuvassa kohtuullinen päivä <3

Kannattiko? No eipä varmaan olis kannattanut :D Kaksi päivää meni ihan ok ja taas alkoi aivan järjetön olo. Itkua väänsin kylppärin lattialla ja ilmoitin töihin, että en mä vaan yksinkertaisesti voi tulla. Siitä lääkäriin ja ”kivan pikku saarnan” saattelemana meikäläisen työura oli taputeltu tältä erää. Samalla tuli nostelukielto ja kaiken mahdollisen raskaan homman kielto ja hyvin pienellä kynnyksellä suunta kohti Taysia, jos muutosta oloon tulee. Huoh.

Nyt on sitten olo hyvin vaihteleva. Välillä päivä tai kaksi ihan ok tai jopa hyvä! Välillä poltot ja supistelut alkaa jo yöllä ja kestävät koko seuraavan päivän, viimeisin megakamala päivä sunnuntaina. Todella raivostuttavaa! Mä en voi uskoa, että tässä kävi taas näin :( Mä en oo missään kohtaa tykännyt olla raskaana, mutta tää on sentään mennyt paremmin, kuin Danielin odotusaika. Tähän asti. Olis vaan mennyt loppuun asti, niin olisi jäänyt edes hiukan parempi muisto tästäkin. No taas positiivisen kautta, onneksi meidän iskämies on vielä kotona! Mulla ei olis pienintäkään mahdollisuutta levätä kunnolla, jos joutuisin tuon meidän hulivilin perässä juosta päivittäin. Nyt siis kuukausi menee varmasti ihan ok, mutta se seuraava kuukausi ennen laskettua jännittää. Josko silloin vielä olen yhdessä paketissa ja supistukset ja kivut tätä luokkaa, niin aikamoisen taikatempun saan tehdä päivittäin, että selviän ton pätkän, kun Tuomas taas töissä. Tosin siinä kohtaa, kun kuukausi päästään eteenpäin ja tää likka on turvallisilla täysiaikaisen viikoilla, niin ei haittaa enää yhtään, jos tulisikin hieman aikaisemmin.

Vauvat <3

Nää fiilikset on tällä hetkellä ollut ehkä päällimmäisinä. Toki samalla, kun tätä kautta on tullut monien kanssa puheeksi, että millä viikolla on menossa ja kauan laskettuun, niin alkaa vähän jo jännittää. Ei tässä tosiaan ole enää, kuin kaksi kuukautta. Mulla on vielä tuo edellisen synnytyksen trauma käsittelemättä loppuun, vauvan huone on maalaamatta enkä oo edes päättänyt sen äitiysavustuksen kohtaloa. Pari päivää sen deadlineen, ehkä mä kerkeen vielä tekemään sen päätöksen :P Nyt on mennyt päivät niin sumussa, että ei yhtään osaa ajatella järkevästi. Huomenna meillä on pojat lähdössä reissun päälle päiväksi, niin josko saisin nukuttua ihan kunnolla aamusta ja vaikka pitkästä aikaa päikkäritkin ja tän pääkopan taas tähän maailmaan, hope so! 

Sellaista tänne siis, pettymys työrintamalla, jännitystä näistä kaikista oireista ja niiden vaikutuksesta ja herätys siihen, että synnytys lähenee väkisinkin. Toissa viikolla ultrattaessa likka painoi 1348g, että hetken saisi vielä kasvaa turvallisesti masussa :) Blogi päivittyy mahdollisesti hieman huonommin, kun normaalisti, mutta aina, kun kykenen jotain kirjailemaan, niin sen teen kyllä. Loppuviikosta olisikin blogin synttärit, huisia! Aika kauan oon jo teitä piinannut jutuillani :P 


perjantai 17. helmikuuta 2017

Aikuisten kaverikirja

Mä jotenkin tykkään näistä blogihaasteista, hauskoja :) Uusimman blogihaasteen eli aikuisten kaverikirja-haasteen heitti ilmoille Oona, From Oona to you-blogista. Oona haastoi meidät Kaksplussan verkostobloggaajat ja moni onkin haasteen jo toteuttanut, käykäähän ihmeessä kurkkimassa myös muiden blogeja! :)




Nimeni on Anne

Jotkut tosin kutsuvat minua  Anneliksi :D Äiti ainoana joskus Anskuksi, mutta 99% ajasta olen ihan vaan Anne tai äiti.


Olen syntynyt vuonna 1987, eli olen siis mielestäni No herrajestas täytän tasan 30! Kriisi! :D


Lapsuuskotini langallinen numero:  not a clue…


Pienenä olin varma, että minusta tulee isona: Eläinlääkäri tai lakinainen.


Mutta isona minusta tulikin: Tällä hetkellä pankin täti, Tupperi täti ja äiti <3 


Täydellinen puoliso: Sellainen kenen kanssa voi jakaa kaiken, ei tarvitse häpeillä eikä salailla mitään. Sellainen, jonka kanssa on yhteisiä juttuja, joista kumpikin nauttii ja vastapainoksi sellainen, joka ymmärtää, että pitää olla myös niitä omia juttuja. Sellainen jonka kanssa voi jakaa oman intohimon musiikkiin ja joka rakastaa myös eläimiä. Sellainen, joka on äärettömän hyvä isä. Ai, että mä oon onnekas <3



Jos saisin lisää tunteja vuorokauteen: Osana illoista viettäisin enemmän aikaa mieheni kanssa ja osana itseni kanssa. Avaisin pullon mun lemppari punkkua ja käpertyisin peiton alle katsomaan hömppäleffoja <3

Harrastan nyt: Tällä hetkellä varmaan ainoa puhtaasti oma harrastus on tämä blogi.


Parin lasillisen jälkeen perjantai-iltana kuuntelen Spotifystä: Ai että, kun saiskin sen pari lasillista ottaa, haha. Mutta tuota tähän en oikein osaa vastata… en käytä Spotifytä :P Yleensä laitetaan vuorotellen biisejä tulemaan, mun vuorolla hyvin usein soi Him, Michael Monroe, Avenged Sevenfold tai hyvin joukkoon liittymättömänä JVG, haha :D

Koko poppoon löhöhetki <3

Noloin teeveeohjelma josta pidän: Varmaan kaikki mun kattomat ohjelmat on muiden mielestä noloja, haha. En edes muista, koska olisin telkkaria kattonut suorana, onneksi voi tallentaa! Minkäs mä tähän paljastaisin...hmm... Tuuri? :D

 Bravuurini keittiössä (viinin lipittämistä ei lasketa): Hmm… tätä pitäis varmaan kysyä muilta? Mutta olisko joku pasta tai lihapullat? Niitä meillä syödään aika paljon ja tuntuu aina uppoovan. Leivonnaisista ehkä sitten marjakakku, jota aina aina pyydetään, kun meille tullaan kahville.

Melkein hävettää kertoa, mutta itken aina kun: Katson jotain ohjelmaa, jossa tapahtuu surullisia tai ihania asioita. Multa on kielletty elokuva Marley & Me, koska itken ihan hulluna.

Lapsuuteni lempilelu: Varmaan muitakin, mutta itselle tulee mieleen sellainen pieni mintunvihreä ukkeli, joka nimettiin veljeni kanssa munakupiksi… :D Siitä joskus taidettiin ihan taistella, että kumman on.

Lempilelu nykyään: Jaahas… kai tähän on ”tylsästi” vastattava samoin kuin moni muu: mun tärkeimmät omput eli iPhone 7 Plus ja Macbook Pro. Noista jos pitäisi jommasta kummasta luopua, niin olisi kyllä vaikea päätös :P

Salainen paheeni: Nettishoppailu… tai no miten sen ilmaisisi. Surffaan nettikauppoja ja laitan kaiken ihanan ostoskoriin ja vielä lopuksi perkaan sieltä, että mitä en tarvitse sittenkään. Ja ei, en paina tilaa-painiketta. Haaveilen siis vaan ja saatan käyttää tähän tunteja :D

Eikun se ihan oikea salainen paheeni: Näin raskaana ollessa suklaa. Tai ylipäätään normaalia enemmän herkuttelu. Hups.


Viisaus, jonka olen tähän mennessä oppinut: "Niin metsä vastaa, kun sinne huudetaan". Jos mulle ollaan ilkeitä ja sanotaan rumasti, niin en enää jaksa esittää kivaa ja koittaa olla se osapuoli, joka korjaa tilanteen. Parhaat ihmiset pysyvät ympärillä ja uusia ihania tyyppejä tulee varmasti vastaan elämän aikana :) Elämä on liian lyhyt märehtimiseen, siksi vaihdan uuden lehden ja unohdat ilkeät ihmiset. Ennen annoin aina monesti anteeksi ja nieleskelin kaikki sanomiset, mutta nykyään ei energia tai mielenkiinto riitä.


Kiitos vielä Oona hauskasta haasteesta ja kivaa viikonloppua kaikille! :)

perjantai 10. helmikuuta 2017

Taaperon unikoulu

Tällä viikolla on toteutettu itseasiassa meidän toinen unikoulu. Ensimmäinen oli joskus kesällä ja vielä pinnasängyssä. En itseasiassa edes muista kunnolla, että toimittiinko nyt ihan joidenkin ohjeiden mukaisesti vai mikä tuossa oli ajatuksena :D Niin se aika kultaa muistot. Nyt ollaan siis taas ongelman äärellä. Daniel siirtyi jo jokin aika sitten juniori sänkyyn pinnasängystä ja muutama viikko meni oikein hienosti! Nyt yhtäkkiä keksittiin sitten karkaaminen. Ennen yöunille nukuttaminen oli helppoa ja siinä meni 10-15minuuttia. Nyt siellä on oltu 1,5-2h... nauretaan, itketään, karataan jne.


Mulla ei hermot enää riittäneet tuohon nukutusrumbaan ja meillä on iskämies koittanut hoitaa niitä. On siis lapsen vieressä aina ton parin tunnin siivun... ei hyvä! Mä en ensinnäkään enää pääse, varsinkaan iltaisin näiden kipujen ja tän pötsin kanssa tuohon pieneen sänkyyn. Eli siis ei vaan yksinkertaisesti voi opettaa lasta siihen, että jonkun on aina oltava vieressä, jotta nukahtaa. Ei sillä, että muutenkaan sellaista haluaisin opettaa, mutta tosiaan ei edes voi, joten se helpottaa keskustelua aiheesta.

Mä koitin muutaman viikon keksiä ja googlettaa kaikkia mahdollisia kikkoja. On annettu illalla kamomillateetä, rauhoitettu leikki ennen iltapuuhia, luettu kirjaa jne jne. Mutta mistään näistä ei ole ollut hyötyä. Ja vaikka kuinka koittaisi väsyttää tuota lasta, niin silti sama rumba. Päädyin sitten lopulta uudestaan Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivuille ja lukemaan erilaisista unikoulu vaihtoehdoista. Kyselin myös kokemuksia ja vinkkejä Danielin ikäisten facebook ryhmästä jne.

Pinnasänky on jo siirtynyt siskon huoneeseen <3

Lopulta päädyin yhdistämään muutamaa tapaa. Eli siis tuo tuoli unikoulu ja palautus. Danielin huoneessa on nojatuoli ja siinä istuu nyt se kuka on nukutusvuorossa. Sanotaan normaalisti hyvät yöt ja laitetaan valot pois jne. ja sitten vanhempi vain istuu nojatuolissa ja heti, kun jalat osuvat maahan niin lapsi palautetaan takaisin sänkyyn, pää tyynyyn ja peitto päälle. Ehkä joka kolmannella kerralla saatoin aluksi sanoa hiljaisella ja rauhallisellä äänellä uudestaan "nyt on yö, nyt pitää nukkua." ja silitin lapsen päätä. Muuten ei lapselle puhuttu prosessin aikana mitään. Kokeilin alkuun poistua huoneesta kokonaan, mutta siitä ei tullut mitään :D Odotetaan siis alkuun, että homma pelaa näin ja sitten muutetaan taktiikkaa niin, että samantien poistutaan huoneesta.

Eka ilta oli kaikista rankin, luonnollisesti. Kokonaisnukutuksessa meni 1h15min eli heti jo vähemmän aikaa, kun tossa päättömässä toiminnassa ennen tätä. Mä hoidin nämä kriittisemmät, koska oon tiukempi näissä, kuin tuo mies :D Koko nukutus meni vaiheissa ja mulla oli tuskanhiki, kun lopulta poistuin Danielin huoneesta, haha! Ensimmäinen 30min oli leikkiä. Deen mielestä oli hurjan hauskaa, kun äiti koko ajan nosti takas sänkyyn ja tän ekan jakson aikana ihan tahalleen heti, kun oltiin pää tyynyssä, niin piti päästä ylös... nice. Seuraava vaihe oli kiukku. Järjetön huuto ja mielenosoitus siitä, että nostetaan takaisin sänkyyn. Veti itseään lötköksi ja koitti luikerrella pois otteesta. Tätä vaiheitta kesti aikalailla myös se 30min. Sitten vartti oltiin hiljaa ja sängyssä, mutta pyörittiin jne. ja lopulta liike loppui ja pieni tuhina tuli tilalle. Tässä kohtaa oli niin voittajafiilis! Äiti 1- Daniel 0


Seuraavaa iltaa "odotin innolla", että mihin tuo kehittyy. Sama kaava, mutta kaikkien vaiheiden aika puolittui. Tokana iltana siis valojen sammutuksesta uniseen tuhinaan 40minuuttia. Kolmantena iltana 30minuuttia. Neljäntenä enää 20minuuttia! Succes! Pakko myöntää, että siinä melko alussa, 10-15minuutin kohdalla tarvii aikalailla kerätä itsensä, että jaksaa sen kiukutteluvaiheen hoitaa rauhassa. Järjettömät lehmänhermot käyttöön ja vaan kylmänviileetä toimintaa sanomatta sanakaan. Helppoa? Ei todella, mutta se tieto takaraivossa, että tällainen vaatii jatkumoa ja, että kerran, kun tämän jaksaa, niin arki helpottuu kummasti :) Enää kun ei tule noin suurta sängynvaihdosta tai huoneen muutosta eteen.


Takapakkia meidän unikoulu otti nyt loppuviikosta, kun vaihdettiin nukuttajaa. Tuntui, että sama rumba alkoi taas alusta. Selkeesti haluaa kokeilla meitä kumpaakin :D Mutta hyvässä vaiheessa mennään jo ja ihan selkeesti tästä on apua! Vielä, kun saadaan lapsi oppimaan, että kummankin nukuttajan kanssa homman nimi on sama. Tää on mun mielestä ollut ihan lempeä tapa hoitaa homma ja kaikki on tyytyväisiä. Jatkan aiheesta vielä, kun saadaan homma päätökseen ja kerron sitten lisää fiiliksiä. Nyt on tosiaan erittäin hyvä fiilis, että lähdettiin tätä tekemään. Kannattaa siis kokeilla ja "kärsiä" nuo vaikeimmat ensimmäiset päivät. Kyllä se siitä helpottaa, vaikka ei siltä välttämättä joka hetki tunnukkaan :)

Hänen kaverinsa kyllä nukkuu vaikka missä :D

maanantai 6. helmikuuta 2017

Ensimmäinen tukanleikkuu

Nyyh! Meidän oli pakko leikata Danielin tukkaa nyt viikonloppuna. Mä en olisi millään raaskinut. Tuntuu, että osa lapsen identiteettiä katosi samalla; Dee ei ole enää se "surffipoika" ylipitkällä tukalla, jota ihaillaan aina, kun pipo otetaan pois päästä. Tästähän on puhuttu jo piiiiiitkään, mutta oon parhaani koittanut pitkittää asiaa :D No nyt se on tehty!


Deen tukkahan on ollut siis ylipitkä aina. Nyt, kun pojat on keskenään kotona, niin iskämieheltä tuli yksi päivä töihin kuvaviesti, että voiskohan tälle nyt jo vihdoin tehdä jotain :D Tukkahan on silmillä koko ajan eli se on ruuassa koko ajan, kun lapsi sohii sitä pois edestä. Pinniä tai ponnaria ei pidetä, kuin hetki, joka on ollut se ratkaisu tähän asti. Ja toki onhan se ollut kiusa varmasti myös lapselle, kun ei näe eteensä. Ollaankin naureskeltu, että ihan kuulostaisi, että Daniel aina välillä hokee "en nää" :D <3



Itku silmässä siis napsin tukkaa lauantaina. Ja hei kuinka vaikeeta toi parturointi on? kääk! Siis saada kaunis lopputulos täysin amatöörinä ja vielä liikkuvaan kohteeseen? Juuh. No ei se priima ole, mutta helpottaa elämää, joten se on pääasia. Tää tulee olemaan ensimmäinen ja viimeinen tukanleikkuu, jonka itse suoritan. Nyt saa kasvaa taas uudestaan "surffipoika" lookkiin ja siinä kohtaa, kun seuraavan kerran on ihan pakko leikata, niin saa luvan ihan ammattilainen hoitaa homman ja leikata jonkun kivan mallin. Mä en näistä perus "jokaisella pikkupojalla sama"-lookeista oikein perusta, yllättäen. Pitkää mallia olisi kiva pitää ja nytkin odotin, että kasvaisi sen verran, että saa korvan taakse. Nyt ei vielä toki itse tukan omistaja tajunnut moista, haha. Josko sitten, kun on uudestaan kasvanut.

Pienoinen kiukku oli ennen tukanleikkuuta :D



Viikonlopun agendassa oli tän lisäksi Asta-messut eli rakentamisen ja remontoinnin messut, jonne lähdettiin etsimään vinkkejä. Mitä jäi käteen? Sunnuntain Aamulehti :D Oli siis melkoisen surkeat messut. Taisi olla porukalla messuväsymystä, koska me mentiin "ostohousut" jalassa hakemaan tarjouksia, vinkkejä ja ideoita useampaan juttuun, mutta eipä meille kukaan mitään myynyt vaikka kuinka kuikuiltiin osastojen edessä.


Messuflopin jälkeen päätettiin sitten piristää itseämme ja käytiin vielä Koskikeskuksessa leikkimässä ja syömässä. Tähän päädyttiin, koska Deede alkoi olla malttamaton istuttuaan messuilla vaunuissa ja autossa ja tää äiti alkoi olla nälissään. Haluttiin myös samalla näyttää iskämiehelle meidän perus kiukkupäivän taltutus eli Koskikeskuksen leikkipaikka+lounas Raxissa :P Meillä oli siis Deen kanssa tapana käydä ajelemassa tuonne ja takaisin, jos alkoi kotona oleminen kiukuttaa. Siellä aina piristyy kumpikin; lapsi saa leikkiä ja äiti saa roskaruokaa, haha! Rax on sormiruokailijalle oikein passeli paikka! Sieltä löytyy vaikka mitä ja alle 2 vuotiaan ruokailu ei vielä maksa mitään. Samoin sieltä saa ruokalapun, nokkamukin jne. ja yksin jos olet lapsen kanssa liikkeellä, niin aina tulee henkilökunta auttamaan tarvittaessa :) Taisinkin joskus mainita etten ole vuosiin käynyt ennen näitä Deen kanssa käyntejä. Toki nytkin valikoituisi jokin muu vaihtoehto, jos yksin olisi liikkeellä.


Sellainen viikonloppu meillä kiteytettynä. Nyt on taas arki aloitettu tältä erää ja kylmässä kelissä. En tykkää! Mulla on siis kahdet mamma legginssit, joilla aion mennä loppuun asti. En näe enää järkeä, rv29 lopussa, ostaa enää kalliita mammahousuja. Noilla siis koikkelehdin töissä ja kotona voikin sitten vetää liian isot lököhousut jalkaan. Muuten ihan jees, mutta näillä pakkasilla meinaa vähän jäätyä jalat. Oonkin koittanut ajoittaa ton autosta bussiin vaihdoksen niin, että voin vaan juosta bussille. Sitä aamua odotan kauhulla, kun bussi menee nenän edestä ja seison kovassa pakkasessa trikoot jalassa :D

                       Kylmästä säästä huolimatta kivaa viikkoa kaikille! :)

torstai 2. helmikuuta 2017

Maaseutu vs. lähiö

Mun on pitänyt jo pidempään kirjoittaa aiheesta. Eli kummassa on kivempi asua, maaseudulla vai lähiössä? Tähän tekis mieli lisätä vielä ydinkeskusta, mutta käsittelen aihetta lapsiperheen silmin, joten tällä kertaa vaan nämä kaksi, jotka on koettu Danielin kanssa :) Oon tainnutkin joskus mainita, että mulle kaupungista lähiöön muuttaminen oli haastava prosessi. Olin tottunut ettei autoa tarvitse ja joka puolelle pääsee muutamassa minuutissa kävellen. No lähiöstä maaseudulle ei ollut niin kova shokki, koska olin jo tottunut taas uudestaan käyttämään autoa joka puolelle kulkemisessa. Ja ehkä osittain se, että toki siellä oli niitä hyviä puolia paljon, mutta ei se välimallin ratkaisu ollut mun juttu. Kaupunki tai maaseutu, mutta ei siltä väliltä :P


Tuohon, että kummassa on kivempi tai parempi asua ei ole yksiselitteistä vastausta. Kummassakin on puolensa! Kuten yleensä. Kummassakin on niitä elämää helpottavia asioita, mutta myös vaikeuttavia. Kummastakin löytyy myös yhteneväisyyksiä, vaikka ei heti uskoisi. Pohjustuksena, että vuosi sitten asuttiin siis siellä lähiössä, noin 15 minuutin päässä Tampereen keskustasta kaksiossa. Nyt asutaan ”maalla” isohkossa omakotitalossa, noin 30 minuutin päässä Tampereen keskustasta. 


Noh, aloitetaan vaikka lähikaupasta, joka on aina ollut mulle tärkeä juttu. Lähes aina jotain unohtuu tai sitten se maito loppuu just väärällä hetkellä tai jotain vastaavaa. Aina (Tampereella asuessani) oon asunut niin, että lähikauppa on muutaman askeleen päässä. Edellisessä asutuksessa kaupalle oli huikeat 700metriä ehkä? Ja se tuntui pitkältä :D Nyt lähikauppaan on 10 kilometriä. Ennen se kauppa oli lähellä, mutta se taistelu saada vaunut ja tavarat ensin hissittömän talon alakertaan ja sitten ne kauppakassit takaisin tän muun roinan mukana, toki vauva sylissä. Mutta kuinka ihanaa oli kävellä ensin reilumpi lenkki, jonka päätteeksi käydä kaupassa kävellen ja yleensä siinä kohtaa siellä vaunuissa nukkuvan vauvan kanssa? Ah, luksusta! Mites nyt? Sama kamojen roudaaminen, mutta autoon ja takaisin. Ei ole mahdollisuutta käydä kaupassa ”rauhassa”, koska lapsi ei nuku. Koko ajan joudut nostamaan edestakaisin autoon ja rattaisiin ja ostoskärryihin jne. Eli siis tän erän pisteet ehdottomasti lähiölle!


Ulkona nukuttaminen. No nyt se on mahdollista! Edellisessä paikassa ei niinkään. Jonkin verran koitin kantaa vaunukoppaa parvekkeelle, mutta melkein samantien sieltä herättiin. Kerran muistelen, että kerkesin imuroimaan pikaisesti ennen, kun itkuhälystä kuului ääniä! Nukkui toki aina jonkin aikaa vaunuissa pihalla niin, että itse istuin esimerkiksi tamppaustelineellä vieressä tai vaan käveltiin ympäriinsä. No eihän siinä mitään, mutta eipä saanut sitä päikkäriaikaa käytettyä hyödyksi juuri vaikka tuohon imurointiin tai ruuanlaittoon. No nyt on tosiaan mahdollista nukuttaa vaunuihin. Kesällä ei taidettu edes nukkua päikkäreitä sisällä juurikaan, kun koitettiin saada tämä toimimaan. Mutta on tässäkin asumusmuodossa tämän asian osalta huonoja puolia. Esimerkkinä naapurin koirat. Lähestulkoon heti, kun saat lapsen nukahtamaan vaunuihin, parkkeeraat ne suojaisaan paikkaan pihalle ja pääset sisälle aloittamaan hommat, niin eiköhän sieltä kuulu naapurien koirien haukkuminen :/ On tuossa naapurissa meinaan sellainen koirakaksikko, joka ilmaisee olemassa olonsa lähestulkoon taukoamatta, kun ulkona ovat. Kesällä nukutusten riesana oli toki tää vakio; aina just, kun saat lapsen nukkumaan, niin joku keksii alkaa leikkaamaan nurmikkoa tai käynnistää oksasilppurin. Eikä siinä sikäli, toki lapsen pitää oppia nukkumaan myös metelissä, mutta rajansa kaikella. Eikä Dee heti ääniin herää, jos ne on tuollaista tasaista nurmikon leikkuuta jne. Mutta kimeä koiran haukkuminen tai se, että naapurin ukko ajaa sen leikkurin kiveen tai vastaavaan on aivan varma herätyskello. Mikä lopputulos tälle erälle? Olisko tasapeli? Yhtä vaikeeta, eri syistä toki kummassakin.


Peseytyminen. Täällä yks selkävaivanen moi! Hiukan oli haastavaa aivan minikokoisessa wc/kylpyhuone yhdistelmässä koittaa pestä ja kylvettää vauvaa. Vaan toinen meistä mahtui kerralla kylppäriin ja siinä sitten kykit ammeen vieressä lattialla. Varsinkin aluksi tää tuntui jopa pelottavalta, koska sulla oli ekaa kertaa aivan pieni vastasyntynyt käsittelyssä ja tilat minimaaliset ja vain ne yhdet kädet käytössä. Sitten sieltä lattianrajasta piti päästä vielä turvallisesti vauva sylissä ylös… heh. Nyt, kun kylpyhuoneessa avaa saunan oven, niin se on aivan täydellisen mallinen tähän hommaan! Iso tasainen alue, johon saa ammeen ja itse voi seistä koko pesusession ajan. On tilaa levittää pesuaineet ja lelut jne. siihen ympärille ja pyyhkeen saa myös helposti lähettyville. Ja mikä parasta, selkä kiittää. Tää on siis helppo. Piste maaseudulle!

Tila. No nyt sitä on! Alkuun se tuntui liialta ja totuttelu vaiheessa aina vaatteet tai vaipat tai mikä vaan oli väärässä paikassa tai väärässä kerroksessa ja juokset ympäriinsä. Nyt, kun tähän on tottunut ja pikkuhiljaa tavarat löytävät ne omat paikkansa, niin onhan tää luksusta! :) Ennen oli olohuoneessa kaikki; lelut, sitteri, koiranpeti, pyykinkuivausteline jne. Ei siis sata hasardia samassa pienessä tilassa, jossa pitäisi sitten pystyä leikkimään. Oon muutaman kerran miettinyt, että jos vielä asuttaisiin vanhassa paikassa, niin miten tuon lapsen perässä saisi olla ihan joka sekunti :D Tää on siis myös selkee: maaseutu!


Seura. Tampereen puolella neuvolassa meistä tehtiin ”äitiryhmä”: suht samanikäisiä äitejä ja samassa kuussa syntyneitä lapsia. Olin ensin vähän skeptisenä liikkeellä, mutta eka kerta näiden naisten kanssa ja heti tuntui, että meidän kuuluikin olla porukka :) Ihan huippua treffata tietyin väliajoin ja saa rauhassa puhua niitä vauvajuttuja ja saada vertaistukea vaikeisiin tilanteisiin sekä jakaa ne kehitysaskeleet jonkun kanssa, joka ymmärtää hypetyksen. Lenkkeillä vaunujen kanssa treffeille ja parhaassa tapauksessa lapsi nukahtaa menomatkalla ja saat rauhassa höpöttää muiden kanssa, ah! Nyt toki näitä treffejä on edelleen, mutta meille se ei enää ole niin helppoa. Ennen siis oli tosiaan taas tää optio mennä vaunuilla, nyt ei. Taas se autoon ja takas ränääminen ja varmasti lapsi ei voi nukahtaa tai jos nukahtaa, niin ollaankiin taas jo perillä ja lapsi pitää herättää. Koitetaan tästä huolimatta päästä aina treffeille mukaan, koska on se ainakin mulle se henkireikä :) Mites täällä lähempänä? Ei vaan ole ketään. Täällä on ihan yksin. Täältä pitää joko lähteä autolla tai olla vaan yksin. Naapurustossa ei ole pieniä lapsia eikä kävelymatkan päässä leikkipaikkaa. Tää menee siis ehdottomasti lähiölle!


Tässä ehkä tärkeimpiä, jotka tulee ensimmäisenä mieleen. Toki tästä saisi varmaan loputtoman postauksen vertailemalla kaikkea mahdollista. Mutta pysyttäydytään näissä, jotka mua on mietityttänyt viime aikoina. Ehkä eniten on harmittanut tuo seuran puute ja ulkona nukuttamisen vaikeus. Mutta ehkä niihinkin saa taas jossain kohtaa tolkkua, kun tää arki tulee taas muuttumaan muutaman hassun kuukauden päästä. Toivon, että löydettäisiin vaikka tuosta keskusta alueelta seuraa, kun alkuun pitää tietysti vauvan kanssa juosta useammin neuvolassa, niin samalla voidaan jäädä Danielin kanssa leikkimään, kun vauva (toivottavasti :D) nukkuu vaunuissa. Kaikesta saa ja pitää haaveilla ;) Näistä miinuksista huolimatta en vaihtaisi nykyistä asumusta mihinkään.



P.S. Eka viikko alkaa olla taputeltu työrintamalla! Kroppa huutaa hoosiannaa, mutta mieli lepää. Happy mama :) Työmatkat voisi olla helpompia… puoleen väliin matkaa autolla ja siitä sitten ruuhkabussiin… huh!