Kaksplus.fi

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Toisen synnytyksen jälkeen - Mikä tuli yllätyksenä?

Toinen synnytys takana. Muistaako sitä kaiken ensimmäisen jäljiltä? No ainakaan mun kohdalla ei. Se ahdistus ja stressi mikä mulla oli jo lähtökohtaisesti ajatuksesta synnyttää uudelleen oli tietysti läsnä koko raskausajan. Mun synnytyspelkoa käsiteltiin monen eri tahon kanssa ja oon enemmän, kuin kiitollinen saamastani avusta. Ihan mieletöntä hoitoa oon saanut ja vielä julkisella puolella! Avaan tätä koko pelkoa ja sen hoitoa vielä joskus myöhemmin lisää, siinä kohtaa, kun on hieman pöly laskeutunut tämän uusimman kokemuksen jäljiltä :)


No mites ne yllärit? Ihan jo sairaalassa tuli sellasia ”ainiin, näinhän tää meni sillonkin”- ajatuksia. Ensinnäkin, pahoittelut mahdollisista liioista yksityiskohdista, mutta ensimmäisessä synnytyksessä taisin saada kaksi tikkiä ja tässä en yhtään. Sitä en muistanut, että miten ”hyvä olo” synnytyksen jälkeen oli. Ne on siis varmasti ne hormonit ja kipulääkkeet jne., jotka vielä jylläävät kropassa. Kummankin synnytyksen jälkeen multa on osastolla tivattu ensimmäinen vuorokausi, että etkö halua särkylääkettä. Miksi? Kun ei satu mihinkään. 

No seuraava samanmoinen ahaa-elämys oli sitten siinä kohtaa, kun nuo yllä mainitsemani dropit loppuivat kehosta; Miten on niin järkyttävän kamala olo ja joka paikkaan sattuu näin p*rkeleesti?! :D Ihan rehellisesti sanottuna, mä muistin, että synnytys itsessään on kamala ja meillä oli ensimmäiset neljä kuukautta kotona kamalia itkevän ja vatsavaivaisen vauvan kanssa. Mutta mä en todella muistanut tätä ensimmäisen viikon henkistä ja fyysistä tuskaa. Onneksi selvittiin sairaalasta kotiin kahdessa yössä, koska en olisi kestänyt yhtään enempää. Puitteethan oli taas kohdillaan! Vauva siis syntyi illalla 20.56 ja siirryttiin osastolle siinä 23 aikoihin, jos en väärin muista. Siellä yksi yö ja aamusta päästiinkin jo hotelliin. Siellä on todella paljon mukavampi olla, saa tehdä asiat omassa tahdissa. Samoin oli ihana saada Daniel heti käymään ja onhan tuo hotellihuone kivempi ympäristö, kuin sairaalan huone.


Sitä en myöskään muistanut kuinka koko kroppa käy ylikierroksilla. Tuntui, että virtaa olisi vaikka kuinka, mutta samalla oot niin väsynyt, että alkaa pyörryttää, kun nouset seisomaan tai koitat tehdä jotain. Päässä vaan humisee ja järkevän lauseen muodostaminen on vaikeeta. Onneksi se helpottaa melkoisen nopeasti, ainakin osittain! Onnistumiset ja hyvät asiat tuntuu mielettömiltä ja pienistäkin vastoinkäymisistä alkaa aivan järketön itku ja masentunut olo. 

Entäs se nälkä ja jano? Aivan jäätävää :D Mä juon yleensäkin paljon vettä, mutta synnytyksen jälkeen tuntuu, että se määrä on tuplat… vähintään! Koko ajan janottaa ja myös se ruokamäärä on tuplaantunut. Tuntuu ettei mikään täytä vatsaa, se hyvänolon tunne ruokailun jälkeen puuttuu. Ja ainakin vielä sairaalassa ollessa ruoka ei maistunut miltään. Siitä huolimatta mätin sitä kaksin käsin, haha! Tai no ihan sairaalan ruokaa kerkesin syömään synnytyssaliin tuodut leivät ja jugurtin sekä kahvia ja saman setin sitten aamusta osastolla. Kunnon ruokailut oli onneksi tuolla hotellin puolella ja sai hakea itse ihan kunnon ruokaa! Se on kyllä yks ihan huippujuttu tossa hotellissa.


Mites ne samantien kuvioihin tulevat ”huono äiti”-fiilikset? Täällä bingo! Ensimmäisenä imetys. Pohjalla huono kokemus Danielin ajoilta, josta puhuin myös nyt raskausaikana aika paljon ammattilaisten kanssa. Lähdin synnyttämään lopulta vähän ”hällä väliä” asenteella, onnistuu, jos on onnistuakseen. Viimeksi ehkä se suurin masennuksen aiheuttaja oli liian suuret odotukset, jotka ei sitten toteutuneet. Päätin katsoa ihan sen mukaan, että miten sairaalassa homma lähtee etenemään. No ensimmäinen ilta ja seuraava aamu meni hienosti! Mä kerkesin jo fantasioimaan asian; nyt saan sen mun haaveileman kolmen kuukauden imetyksen ja sen jälkeen katsotaan jatkoa. Innoissani selitin Tuomakselle, että kuinka hyvä juttu tää on. No sitten alkoi se alamäki. Väärä ote, jota korjattiin kaksi yötä, mutta turhaan. Maitotankit vereslihalla, se kipu räjäytti itkemään joka ikinen kerta. Tai no aina siinä kohtaa, kun huomasin vauvan merkeistä, että hänellä on nälkä, niin mä itkin jo valmiiksi. 

Läheisyyttä meillä on muutenkin paljon <3

Kotona mä en osannut olla, en halunnut, että Daniel näkee, kun äiti itkee vauva sylissä. Pumppasin ja koitin öisin edes syöttää. Yritin väkisin hetken, mutta ketä se palvelee? Juu kyllä, tiedän varsin hyvin äidinmaidon hyvät puolet. Entäs se koko perheen hyvinvointi? Se on mulle miljoona kertaa tärkeempää. Oltiin jo puhuttu etukäteen, että tällä kertaa ei päästetä tilannetta niin pitkälle, vaan tehdään se päätös ajoissa. Vaikka mä olin lähtenyt hommaan sillä ”hällä väliä” fiiliksellä ja tiesin, että tää päätös on oikea, niin silti se tuntui taas kamalalta. Viimeksi me koitettiin vajaan kuukauden ajan saada homma toimimaan, tällä kertaa mä luovutin paljon paljon nopeammin. Lähes samantien, kun olin päätöksen tehnyt, niin tuntui, että hartiat oikein lysähti rennoiksi. Mä hymyilin ekaa kertaa synnytyksen jälkeen ihan muuten vaan. Mä nautin siitä tiedosta, että voin jakaa nyt aikani kummankin lapsen kesken ihan eri tavalla. Olisko mun kannattanut vaan taistella ja koittaa saada maitoa tulemaan ja opettaa imuotetta kerta toisensa jälkeen? Ehkä, mutta hyvillä mielin sanon etten niin tehnyt ja siitä huolimatta oon ihan loistava äiti :)



Tässä ehkä ne päällimmäiset ”yllätykset” synnytyksen jälkeen. Itkua, kipua, naurua, hyvää ja huonoa fiilistä ja taas kerran opettelua uuteen arkeen. Tällä kertaa ihan erilaiseen, mutta onneksi tuo isoveikka on niin reipas eikä tällä kertaa ole niitä kaikkia ensimmäisen kerran epävarmuuksia, joten lasku on kaikin puolin pehmeämpi. Ensimmäinen eli se henkisesti ja fyysisesti kamalin viikko on onneksi takana ja minilikka on jo parin päivän päästä kolme viikkoa! <3 Kohta saadaan iskämieskin kesäloman ajaksi kotiin taas, joten hyvin me pärjätään ja opitaan uudet kuviot ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti