Kaksplus.fi

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

HopLop ja ensimmäinen hääpäivä

Miten nää liittyy toisiinsa? Ei millään tavalla :D Ei anneta sen häiritä. Oon monesti miettinyt, että oliskohan toi meidän ukkeli jo tarpeeksi vanha Hoploppiin. No olishan se ollut varmaan jo pitkään! Ei oo vaan tullut käytyä. Nyt enomies ja Jenni-täti ehdotti, että meennäänkö ja mentiinhän me! Noin se oli vielä huippua, kun oli monta aikuista. Läpsystä vaihto aina, kun väsyi, haha. Lopulta vielä iskäkin liittyi joukkoon töiden jälkeen, joten Daniel juoksutti neljä aikuista väsyneeksi ja iteltä ei virta loppunut millään. Perus.



Oon kyllä niin uskomattoman onnellinen, että nuo kaksi tykkää ja jaksaa peuhata meidän lasten kanssa <3 Ihan huippua! Enomies sai juosta varmaan eniten, hups :P Myös Amandan kannalta oli kiva, että sai välillä katsella menoa sylistä käsin eikä joutunut olemaan vaan vaunuissa. Mietin juuri, että tänne olisi useammin kiva mennä, mutta eipä me viikolla oikein keskenään päästä, kun en pääse juoksemaan Danielin perässä. No täytyy aina välillä koittaa sopia treffejä jonkun lomalaisen kanssa, niin sitten pääsee.



Me käytiin Linnainmaan uudessa Hoplopissa ja se ainakin oli tosi kiva! Paljon puuhaa ja siistit paikat. Tuollahan on se taaperoalue, 0-4 vuotiaille. Siellä viihdyttiin ehkä vartti. Alkuun hieman ärsytti ranneke ja toinen oli ihmeissään ja varovainen, mutta tosi nopeesti vauhti kiihtyi miljoonaan ja herra juoksi päättömästi paikasta toiseen. Ihan hassua, mun isopienimies <3


Pallojen rakastajana varmaan ykkösjuttu oli pallomeret ja hyvänä kakkosena liukumäet. Tuolta löytyy kyllä vaikka ja mitä! Tekemistä varmasti moneksi moneksi kerraksi. Täytyy hyödyntää myös iltoihin tätä, voidaan vaikka treffata iskä siellä töiden jälkeen :) Danielin lippu maksoi siis 10€ ja aikuiset ei mitään! Mä muuten elin siinä harhaluulossa, että myös aikuiset maksaa jotain. Tai että yksi aikuinen per lapsi ja loput maksavat, jos porukalla menee, mutta positiivinen yllätys oli ettei kukaan joutunut maksamaan. Rahaahan tuonne saa uppoamaan sillä, että omia eväitä ei saa olla, vaan sieltä pitää ostaa ruuat. Nekin oli mun mielestä kyllä ihan kohtuuhintaisia ja yllättäen todella hyviä!


Eli siis vilkkaan taaperon väsytysyritys vol. 25847 ja saldona tosiaan neljä väsynyttä aikuista ja yksi ylikierroksilla käyvä taapero… ei menny ihan niinku strömsössä :D


No pomppaus aiheeseen kaksi, eli se hääpäivä! Meillähän oli ensimmäinen hääpäivä perjantaina <3 Jotenkin tuntuu, että se matka Kreikkaan oli vasta äsken, mutta siitä on jo vuosi. Toisaalta taas tuntuu, että vasta vuosi, ollaanhan tässä jo ikuisuus oltu yhdessä eikä mikään muuttunut. Meillehän tarjottiin mahdollisuutta tehdä jotain kahdestaan perjantaina. Mä emmin vielä samana päivänäkin, että pitäisikö vai ei. No niinhän se mun mieheni taas puhui mut ympäri ja hyvä niin!


Alkuperäinen suunnitelma oli käydä Tampereella mun lempiravintolassa, parhaalla pihvillä, mutta siinä väsymyksessä se idea kuopattiin. Mentiin sitten tuohon muutaman minuutin päähän Kangasalan keskustaan ja ainoaan (mun tietojen mukaan) illalla auki olevaan ravintolaan syömään ne pihvit. Ei se nyt samalle tasolle yltänyt, mutta sai syödä rauhassa, kahdestaan ja ottaa vielä muutaman drinksun siinä lomassa. Ihan parhautta!


Laitettiin siis lapset nukkumaan ja mummi tuli vahtiin ja hoiti myös Amandan yöheräämiset. Itse kukuttiin sitten vähän myöhempään ja kuunneltiin musiikkia ja juteltiin pitkästä aikaa kunnolla ja rauhassa tuolla meidän grillikatoksella. Nää kyllä aina kummasti piristää mieltä <3 Pappa toimi meille vielä kuskina, kun oltiin syömässä, joten kaiken kaikkiaan oli sellainen parisuhteen hemmotteluilta.



Ainiin! Jotta tätä aiheesta toiseen pomppimista ei olisi liian vähän, heh :D Niin meidän rakas Nemo täytti tänään tasan 10-vuotta <3 Mun ensimmäinen ”vauva” ja huollettava. Niin rakas ja niin monta elämäntilannetta mukana elänyt, että ei tosikaan. Oon kyllä iloinen, että Nemo sai vanhoille päivilleen oman pihan ja kunnon tilat kaikin puolin. 


Ihanaa sunnuntai iltaa kaikille! :)

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Arki vauvan ja taaperon kanssa

Elossa ollaan! Tai no…jollain tasolla, haha. Kyllähän mä tiesin, että tää uusi arki, arki vauvan ja taaperon kanssa tulee olemaan haastavaa, mutta kyllä se vaan yllätti silti. Ja yllättää edelleen päivittäin. Siinä kohtaa, kun lapset saa nukkumaan niin alkaa se loppujen kotihommien teko, joita ei vaan yksinkertaisesti ole kerinnyt päivällä. Sitten valmistellaan seuraavaa päivää, jotta kaikki sujuisi edes aavistuksen helpommin. Sitten huomaakin jo, että jaa se on puoliyö ja toinen herää tästä nyt parin tunnin välein syömään ja toinen nousee kuudelta lopullisesti. Se niistä yöunista… ja omasta ajasta… ja ajasta tehdä edes hetki jotain muuta, kun pyörittää kotia. Jos äitiydessä voisi lakkoilla, niin yksi sellainen tänne päiväksi, kiitos! :D


Ollaan koitettu täyttää päiviä kaikella mahdollisella. Meillähän on siis paljon tekemistä kotonakin. Sisällä kahdessa kerroksessa puuhaa ja leluja ja kaikkea mahdollista enemmän, kuin omiin tarpeisiin. Tehdään myös niitä kotihommia yhdessä. Ulkona on leikkitelinettä ja hiekkalaatikkoa. Mutta, kun ei. Eihän ne kiinnosta muutamaa minuuttia pidempään. Joka päivä pitäisi keksiä jokin aivan uusi juttu, huoh.

On se hyvä, että iskällä on apuri nurmikonleikkuuseen. Jätkä vetää koko ajan vieressä oman taaperokärryn kanssa :D <3
Reissaaminen yksin näiden kahden kanssa on melkoista. Yleensä toinen huutaa alkumatkan ja toinen loppumatkan. Tai sitten se ihannetilanne: kumpikin yhdessä, ihanata. Siinä kohtaa, kun/jos kumpikin sattuu nukahtamaan samaan aikaan, niin toivoo vaan ettei matka lopu ikinä. No tuo meidän likkahan on pääasiassa melko hienosti autossa, paremmin kuin Daniel oli vauvana. Se vaan vaatii aina pysähdyksen bussipysäkille ja tutin noston, kun huuto alkaa. Danielille puolestaan voi jo puhumalla koittaa saada paremman mielen. Rentoa hei reissata, jep! :D


No näistä huolimatta ollaan muutamalla reissulla käyty ja hyvä niin! Kyllähän ne ajomatkat aina jotenkin kestää, kun saa vähän muuta sisältöä päiviin, kuin ne perusleikit. Yleensä vielä perillä on sitten seuraa niin itselle, kuin lapsille. Tällä hetkellä aivot on tän kaiken keskellä lähinnä höttöä ja järkevän lauseen muodostaminen on ajoittain vaikeaa. Silti on ihana (yrittää) jutella myös aikuisten juttuja. Nekin vaan hyvin usein kääntyvät lapsiin. Osaakohan sitä enää keskustella muusta? 

Pakollinen Tuurin reissu!


Daniel keksii aina kaikenlaisia konnuuksia sillä aikaa, kun vaihdan vaippaa Amandalle tai syötän. Jos ei vessapapereita levitetä ympäriinsä, niin ikkunaan on hyvä piirtää. Toisaalta on myös tosi ok kiivetä koiran ruokatynnyrin päälle ja viedä hedelmiä… Kiva löytää pieniä hampaanjälkiä täynnä olevia omenia ympäriinsä. Jääkaapin sisältö on toki kiva tarkastaa useaan otteeseen päivän aikana ja omatoimisuus on aina plussaa! Varsinkin, kun vesimelonit ja ananakset katoavat parempiin suihin. Ja hei kaverille kanssa. Koira toki syö mitä vaan, mutta itkupotkukiukkumega raivarit, kun kissa ei syökään sun tarjoamaa vesimelonin palaa. Jep.


Toisen kun saat rauhoittumaan päiväunille, niin toista ei väsytä. Tietenkään. Hei mikä järki on nukkua samaan aikaan, kun veikka tai sisko. Saa äitin kaiken huomion, kun toinen on poissa pelistä. Loogista ajattelua, myönnän. Mutta missä välissä se äiti sitten itse syö tai tekee niitä kotihommia? Tai istuis hetken kuumahkon kahvin kanssa ja huokasis? Ilmeisesti tarpeetonta huuhaata sellainen :D Joskus on toki päiviä, että nukutaan ehkä puolisen tuntia yhtä aikaa, hyvin hyvin harvoin jopa pidempään! Siinä kohtaa soi ”halleluja” päässä ja äkkiä jotain, ihan mitä vaan, lautaselle ja ääntä kohden. Kieltämättä tässä kohtaa tekee yleensä sen ”virheen”, että alkaa juosta ympäriinsä, kun tiskikone on valmis, pesukone on valmis, kuivausrummusta pitää viikata vaatteet. Ainiin se roskapussi on vieläkin keittiön lattialla viemättä. Onkohan kissan laatikko tyhjennetty?

Harvinainen hetki luksusta <3

Toisaalta oon positiivisesti yllättynyt! En tiennyt, että pystyn ajattelemaan näin montaa asiaa samaan aikaan ja vielä saan suurimman osan hoidettua kunnialla. En toki kaikkea, se oliskin jo liikaa :P Että juu, kyllä sitä on aikalailla kaikkensa antaneena siinä kohtaa, kun toinen tulee töistä… toki myös väsyneenä ja nälkäisenä. Koitappa siinä sitten sanoa, että hei mä oon ihan loppu ja nälkäkin ois… miten on mahollista! Mähän oon ollu kotona koko päivän! :D Tätä rumbaa, kun jaksaa aina sen viisi päivää, niin kyllä siinä on itku herkässä, jos toisella on vielä jotain menoa viikonloppuna. Se on kuitenkin sitä aikaa, kun on vanhempia on kaksi. Yleensä sitä aikaa, kun iskä viettää lasten kanssa, jotta äiti saa tehdä ne kotityöt aavistuksen helpommin. Itsekkäänä väitän, että mun kuuluisi saada viikonloppuisin edes muutaman tunnin paussi ja päästä käymään jossain muualla.



Eli tiivistettynä? Sotatanner aamusta iltaan, muutaman tunnin yöunet pätkittäin, aivan uskomaton määrä hommaa yhdellä ihmisellä ja itku herkässä koko ajan… kaikkien edellä mainittujen vuoksi. Vaihtaisinko silti päivääkään tästä pois? No hei ollaan realistisia, kyllä muutaman :D Mutta en mä silti kadu mitään. Tuun olemaan niin onnellinen, kun tää kaikki on kerralla ohi ja odotan jo innolla niitä uusia vaiheita. Ne on varmasti myös omalla tavallaan rankkoja, mutta ainakaan ei tarvitse niin paljon pelätä, että pysyykö koko porukka aina päivän hengissä, haha. Lapset on pieniä vain kerran ja tästä pitäisi osata nauttia. Ja tottakai sinne sekaan mahtuu niitä ihania päiviä ja mielettömiä hetkiä. Niiden voimalla sitä jaksaakin tehdä ympäripyöreetä päivää :)



Täällä siis ollaan vaikka blogi päivittyykin hieman normaalia hitaammin! 


keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Kun synnytyspelko varjostaa raskautta

Mietin pitkään, että julkaisenko tätä tekstiä ollenkaan, koska asia on mulle niin vaikea, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että sehän tän koko bloggaamisen ajatus on; olla vertaistukena ja puhua avoimesti. Amanda on jo reilun kaksi kuukautta. Jokohan mä olisin valmis tähän? Kokeillaan :) Mulle siis kumpikin raskausaika on ollut vaikeeta, kaikinpuolin. Tää toinen meni onneksi todella pitkälle ilman fyysisiä ongelmia, tai ainakaan poikkeavia sellaisia. Henkinen puoli taas on sitten eri juttu. Danielin raskausaika oli jo niin kamala; pahoinvointia alusta loppuun, pahat selkävaivat ja liitoskivut, aikaiset supistukset ja se henkinen myllerrys ensimmäisen ja omalta osaltaan odottamattoman raskauden seurauksena. Synnytys oli tähän astisen elämäni kamalin kokemus, 20 tuntia suoraa kidutusta.


Amandan raskausaikaa taas varjosti kaikesta edellisestä kumpuava synnytyspelko. Muistan, kun tein tuon raskaustestin ja ensimmäisten onnenkyynelien jälkeen itkin sitä, että joudun synnyttämään. Itkin sitä, että olin varma etten pysty siihen. Itkin sitä, että vihasin olla raskaana, mutta samalla toivoin sitä, että raskausaika ei loppuisi koskaan ettei tarvitse synnyttää. Itkin myös sitä, että kuinka voin ajatella näin ja olla itsekäs. Mä oon kuitenkin aivan mielettömän onnekas, että pystyn saamaan biologisia lapsia, se ei ole itsestäänselvyys. Ja ei, ne ”kyllä sä pystyt, se on ihan luonnollista!” kommentit ei todella auttaneet. En osannut edes kenellekkään puhua asiasta niin, että joku olisi niitä tunteita ja pakokauhua ymmärtänyt. Eniten ärsytti ne ”juu kyllä mä tiedän ton tunteen” lausahdukset. Ei, et sä tiedä. Kukaan ei tiedä. Jokainen käy läpi asiat omalla tavallaan ja kokee ne tunteet omien kokemusten ja ajatusten kautta. Toista samanlaista kokemusta ei vaan yksinkertaisesti ole. 


Elo-syyskuun vaihteessa saatiin tietää, että meille on tulossa toinen lapsi. Koko loppuvuoden heräsin vähän väliä keskellä yötä, tuskanhiestä märkänä ja itkien. Olin juuri unissani joutunut synnytyssaliin. Monena iltana hoin miehelleni, että mitä jos en oikeesti vaan kykene synnyttämään? Tähän moni voisi sanoa, että ”No hei ainahan sä voit pyytää sektion!” Näin toki on, mutta lähes synnytystä vastaaava pelko mulla on leikkauksia kohtaan. Mua ahdistaa ajatuskin sektiosta, nukutuksesta, mun kropan leikkelystä ja siitä, että en näe syntyvää lastani heti. Siitä etten välttämättä toivu niin, että pystyn olemaan heti normaalisti kummankin lapsen kanssa. Se ei toki ole taattu koskaan. Eli siis itse synnytyksen lisäksi pelkäsin sektiota. 


Aluksi mua ahdisti puhua asiasta edes neuvolassa. Onneksi kuitenkin puhuin… tai no, pikemminkin räjähdin hysteerisesti itkemään, kun kysyttiin edellisestä synnytyksestä. Olin tunkenut sen kokonaisuudessaan mielessäni lokeroon ”älä koskaan avaa ja ajattele tätä enää ikinä”. Sain lähetteen Taysiin pelkopolille, joka oli parasta mitä mulle on raskaana ollessa tapahtunut! Mä en tiedä kuinka riekaleina olisin ollut siinä kohtaa, jos olisi pitänyt mennä synnyttämään ilman tuota. Sain ensin arviokäynnin. Tai no, en tiedä oliko se sellainen, mutta niin sen itse koin. Onneksi vastassa oli aivan mieletön kätilö ja sainkin passituksen hypnoositerapiaan. Terapia alkoi tammikuun alussa ja menin ensimmäiselle käynnille hieman kysymysmerkkinä; Mitä on hypnoositerapia? Hypnoosi? Tarviinko mä terapiaa? Mitä täällä tehdään? 

No vastaus kaikkiin noihin on se, että oli mitä oli, se tuli tarpeeseen :) Kyseessä on rentoutus ja mielikuva harjoittelua. Turvallisessa ympäristössä asioiden läpikäymistä ja itkemistä. Itkemistä, joka auttaa ja joka lopulta oli pakollista. Ihmisen kanssa joka kuuntelee. Hän oli siellä vain mua varten. Ei kommentoinut kesken lauseen, että ”juu mä niin tiedän ton, ihan normaalia”, vaan antoi mun kertoa niitä fiiliksiä. Antoi mulle itselle ne avaimet ymmärtää, että miksi se kaikki tuntui niin pahalta. Itkettiin ja käytiin läpi Danielin synnytystä. Käytiin läpi mikä meni pieleen ja mikä ei. Mulle vihdoin selvisi mistä siinä kaikessa oli kyse, rentoutumisesta ja luottamuksesta. 


Kun vanha oli käyty mielestä ”pois”, niin oli aika miettiä tulevaa synnytystä positiivisen kautta. Se tuntui aluksi hullulta ja mietin, että onko tällaisesta apua? Hei kuvitella nyt tuleva synnytys ja sitten se muka menee hyvin, kun siellä salissa kuvittelen ne samat asiat? No ei ihan niin mennytkään, mutta monessa kohtaa mä kuulin päässäni terapeuttini sanat. ”Muista olla rentona, rentous on kaiken avain. Muista, että salissa oleva kätilö on ammattilainen, kuuntele ammatilaisen neuvoja ja ota apu vastaan”. Danielin synnytystä pahensi vielä se, että kaikkien yllämainittujen lisäksi pelkään piikkejä. Taistelin siis vastaan siinä järjettömässä tuskan kivussa, etten uskalla ottaa epiduraalia. Kätilö kauniisti pyysi useamman kerran ja sanoi, että häneltä loppuu jo muut keinot kesken auttaa mua. Lopulta myös Tuomas alkoi lähestulkoon anelemaan, että voitko ottaa sen, jos hän pitää kädestä ja on tukena. Oli kuulemma niin kamala nähdä mut siinä pisteessä. 

Epiduraali auttoi kyllä kipuun, se auttoi kummallakin kerralla. Ensimmäisellä kerralla sitä kidutusta oli kerennyt jo kestää useita tunteja ja välissä ennen toista satsia se tuska palasi. Tällä kertaa oltiin käyty myös nuo piikit ja kaikki sivuvaikutukset jne., joita jännitin, etukäteen läpi. Epiduraali laitettiin juuri oikeaan aikaan. Myös toinen satsi laitettiin ihan nappi ajoituksella. Se vaan toi omalta osaltaan siihen loppuun draamaa, juuri sitä draamaa mitä pelkäsin ja miksi en ensimmäisellä kertaa meinannut uskaltaa sitä ottaa. Amandan sydänäänet heikkenivät. Yhtäkkiä kätilö tulee huoneeseen ja kyseli vointia. Sen jälkeen sanoi, että nyt pitäisi alkaa ponnistamaan. Nyt? Enhän mä tunne mitään! En mä pysty ponnistamaan. Koitettiin tuloksetta muutaman kerran ja kätilö poistui keskustelemaan lääkärin kanssa. Tässä kohtaa mut valtasi paniikki. Nytkö mä joudun siihen sektioon? Kaikki on mennyt niin ”hyvin” tähän asti. Tivasin Tuomakselta jatkuvasti, että milloin se uusi satsi epiduraalia laitettiin, milloin sen vaikutus pitäisi heiketä. Kävin päässäni läpi sen pahimman mahdollisen tilanteen enkä osannut ajatella järkevästi. 

Lopulta kuitenkin sain viime hetkillä ponnistettua, vaikka tuntoa ei vielä kunnolla ollutkaan. Amandalla oli muutama kierros napanuoraa kaulan ympärillä, josta tuo sydänäänien lasku aiheutui. Tuomas näki tilanteen ja sanoi hieman hätääntyneellä äänellä, että ”Nyt älä tee mitään, älä missään nimessä ponnista yhtään” Korvissa vain soi enkä pystynyt ajattelemaan enkä varsinkaan kuuntelemaan kätilöä. Onneksi lopulta kaikki meni hyvin! Amandalle ei aiheutunut ongelmaa tai lisäseurantaa sen takia ja me kummatkin selvittiin hienosti.


Kokonaisuudessaan synnytys oli mulle niin vaikea juttu, että mun mielenterveys oli ihan hiuskarvan varassa koko tapahtuman läpi. Tuo lopun draama, jossa ei lopulta ollut edes mitään suurempaa hätää oli jo ihan tarpeeksi. Se sai mut sellaisen henkisen tuskan valtaan etten varmaan ikinä unohda. Koitin kertoa tuota parhaalle ystävälleni viikon ja uudestaan kahden päästä itse tapahtumasta, mutta en pystynyt. Itku tuli samantien. 



Kuulin monesti, että toinen synnytys on yleensä ainakin puolet lyhyempi, kuin ensimmäinen. Aikalailla minuutilleen näin oli, haha :D Danielin synnytys kesti 20h ja Amandan 10h, pyöristettynä siis. Siinä on tuskaisia tunteja tän naisen elämään ihan tarpeeksi. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin! En todella tiedä miten katastrofaalinen tuo kokemus olisi ollut ilman pelkopolia ja ilman terapiaa. Suosittelen siis erittäin lämpimästi ottamaan kaiken avun vastaan, jos yhtään on olo, että sitä tarvitsee. Se ammattilainen, joka tietää mistä puhuu ja osaa kysyä ne oikeat asiat, jolla ne lukot mielestä avataan, on se paras apu. Mä sain vielä muutama viikko synnytyksen jälkeen puhelun terapeutiltani ja käytiin yhdessä läpi synnytys ja tuo loppu. Sain siis koko homman päätökseen. Se on nyt käsitelty asia, sitä ei tarvitse enää ahdistella ja miettiä, vaan se on viety ihan loppuun asti eikä sitä tarvitse tämän jälkeen enää pintaraapaisua enempää avata :)

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

30 - Ylpeä, onnellinen, kiitollinen

Taas olisi yksi etappi suoritettu, nimittäin seuraava pyöreiden juhliminen; 30-vuotta mittarissa tällä bloggaajalla, jeij! Ennen tuli niitä tavallaan ikäkriisejä. ”Mä oon jo jotain ja jotain enkä oo saavuttanut vielä elämässäni mitään”, haha. No nyt en voi sanoa samaa. Suomalainen harvoin kehuu itseään tai on ylpeä saavutuksistaan, mutta mä aion tehdä nyt niin.


Mitä mä oon saavuttanut 30-vuoden aikana? Tai no pikemminkin sen aikuisiän aikana :P En olisi vielä kolmisen vuotta takaperin kuvitellut olevani tässä tilanteessa. Mä oon naimisissa ihanan miehen kanssa, mulla on kaksi upeaa lasta ja meillä on oma, kaikille mieluisa koti <3 Onhan siinä jo saavutusta kerrakseen! Yksikään näistä asioista ei ole itsestäänselvyys, vaan kaikki toistensa upeita seurauksia :) Jokainen asia, jonka olen kokenut elämässäni on ollut askel kohti tätä. Ilman niitä kaikkia ylämäkiä ja alamäkiä en varmasti olisi tässä.

Nyt ollaan suunnilleen puolessa välissä tätä vuotta ja vaikeasta raskauden loppuajasta, hyvin vilkkaasta taaperosta ja kaikesta henkisestä myllerryksestä huolimatta mä onnistuin suorittamaan tutkintoni loppuun ja valmistumaan! Siinä kohtaa, kun mun piti jäädä sairaslomalle, kun käväisin töissä alkuvuodesta, niin olin jo jättämässä kouluakin tauolle. Onneksi sain sen kuitenkin hoidettua kunnialla läpi. Ja onneksi itse tutkintotilaisuus oli vasta Amandan syntymän jälkeen, niin pahin oli jo ohi :) 



Tutkintooni liittyen olen toteuttanut yhden suurimmista haaveistani tän vuoden aikana. En ole asiasta hiiskunut täällä blogissa, enkä oikein muutenkaan, mutta nyt päätin avata hieman ympäripyöreesti sitäkin. Eli siis mun tutkinto oli yrittäjyydeen liittyvä ammattitutkinto ja sen sekä vuosien ”little black book” tyyppisen suunnittelun tuloksena perustin oman yrityksen! Oon haaveillut tästä niin kauan, kuin muistan. Nyt se on totta! Vielä, kun saan tämän hurjan uuden arjen keskellä toiminnan käynnistettyä, niin olen enemmän kuin onnellinen nainen :) Voin luvata, että siinä kohtaa aivan varmasti kuulette asiasta lisää. Ja kyllä, siitä huolimatta minun on tarkoitus palata töihin ensi vuonna… jos nyt ei bisnekset ihan räjähdä käsiin, haha :P



Eli siis puolessa vuodessa pyrähdys töissä, kotiäitiys, synnytys, tutkinnon suoritus ja yrityksen perustaminen, check! Valitettavan usein, varsinkin äitiyden myötä on riittämättömyyden tunne, mutta nyt mä oon vaan yksinkertaisesti ihan pirun tyytyväinen itseeni ja saavutuksiini. Ja se on mun mielestä ihan sallittua :)

Paras saavutus, paras lahja <3

Ainoo harmillinen asia mitä keksin on se, että ennen olisin juhlinut jokaista näistä tilanteista; kolmekymppisiä, valmistumista ja yrityksen perustamista. Kolmekymppisiäni olen suunnitellut jo viimeiset viisi vuotta, haha. Mitä näistä mä nyt voin juhlia? En mitään. Ehkä joskus takautuvasti? :D Tai juhlin mä nytkin, halaamalla extra paljon mun rakkaita lapsia ja ihailemalla mun lahjaa itselleni, jonka hommasin jo hetki sitten :P



Myös Amandalla on tänään juhlapäivä, nimittäin tasan 2kk <3


perjantai 7. heinäkuuta 2017

Pietamon ihanat mekot (sis. alekoodin!)

*yhteistyössä Putiikki Pietamo

Tiedättekö sen tunteen, kun et löydä sopivaa juhlamekkoa? Mikään ei näytä kivalta ja jos näyttää henkarissa, niin ihan varmasti se ei sovi päälle. Näin vasta synnyttäneenä myöskään kroppa ei ole parhaimmillaan (ainakaan siis mun tapauksessa, heh!), joten mikä tahansa mekko ei vaan yksinkertaisesti käy. Halusin kuitenkin, että mekot on erityisiä, koska kyseessä on mun tyttären nimijuhla. Aluksi ajattelin, että on "hölmöä" samistella oman lapsen kanssa, mutta sitten mun päähän pinttyi se näky, kun ollaan Amandan kanssa samantyyppisissä mekoissa ja en päässyt siitä enää yli. Mistä löytää mätsäävät mekot ja omaan kroppaan sopiva malli? No Pietamolta tietysti!



Laitoin Pietamon Kirsille ja Heidille viestiä asian tiimoilta ja sovittiin tapaaminen. Mentiin likan kanssa käymään uudessa putiikissa Kalevassa ja suunniteltiin mekkoja. Alunperin ajatus oli tehdä mulle ihan uuden mallinen mekko. Tai siis mun ajatus oli ainakin se, haha :D Tykkäsin tiettyjen mekkojen tietyistä elementeistä, mutta se ajatus unohtui siinä kohtaa, kun laitoin päälleni Anja-mekon kesä version! Siis toi on kun tehty mulle! Korostaa niitä kohtia, joita kuuluukin sekä peittää niitä, joita pitää. Ja hei kuinka mukava tää on päällä, ihana. Tässä on myös se hyvä, että menee sekä arkeen, että juhlaan. Asustaa vaan eri tavalla :)




Eli meikäläisen uusi lempimekko on löytynyt! Tulette siis varmasti näkemään tätä mun päällä kesän mittaan useamminkin. Rakastan kellohelmoja ja mukavia mekkoja, joissa ei tarvitse miettiä, että miltä näyttää tänään ja pömpöttääkö maha kuinka paljon. Mukavuus ennen kaikkea! Mua ainakin itseäni kiinnostaa aina vaatteiden koot ihmisillä, jotta on helpompi valita se oma koko verkkokaupasta. Eli siis mun kesä Anja on kokoa M :)



No sitten se paras kaikista eli Amandan mekko. Mä en oo ehkä ikinä nähnyt noin suloista mekkoa! Ja se miten nuo Pietamon naiset sai sen mun sekavan selityksen muutettua mielettömän kauniiksi asuksi, on ihan uskomatonta. Suunniteltiin ja soviteltiin ensin mun mekko ja sen pohjalta ideoitiin porukalla tuo Amandan. Tietysti jäi pieni jännitys, että osuuko ne ajatukset nyt kuitenkaan yhteen ja tuleehan siitä varmasti niin ihana, kun näin itse mielessäni. No ei tullut… vaan todella paljon parempi! <3



Tuo pieni rusettipanta vielä kruunaa koko lookin. Tää on kyllä setti, joka jää muistoksi Amandalle; mittatilausmekko jo muutaman viikon ikäisenä. Vain parasta tälle neidille <3 En osaisi edes kuvitella koskaan antavani tätä kiertoon tai myyväni eteenpäin. Tää on upea muisto neidille ja uskon, että osaa itse myös sitä arvostaa vanhempana.




Ei siis tusinamekkoja meille, vaan kotimaista käsityötä omien toiveiden mukaan, täydellistä! :) Tää on jo ihan hehkutuksen täytteinen teksti, mutta minkäs sille voi, kun on tyytyväinen koko kokemukseen ja varsinkin lopputulokseen. Likalla uniikki mekko ja mulla mekko, joita ei myöskään ole määräänsä enempää liikkeellä. Kyllä on pakko todeta, että jatkossakin, kun on juhlia, niin taidan kääntyä ihan ensimmäisenä Pietamon naisten suuntaan.




Arvatkaahan mitä! Tän yhteistyön tiimoilta sain teille myös rakkaat lukijat alekoodin! Eli ei muuta, kuin kurkkimaan Pietamon verkkokauppaan ihania mekkoja ja pantoja. Eli siis maanantaihin (10.7.) asti KAIKKI Pietamon omasta verkkokaupasta -15% koodilla diaryofa


*yhteistyössä Putiikki Pietamo

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Nimijuhlat ja ihanat kakut ohjeineen

Juhlat on nyt juhlittu ja arki alkanut eli iskämiehen lomat on tältä erää ohi. Palataan juhliin vielä muutaman postauksen verran siitä huolimatta :) Lauantaina vietettiin siis Amandan nimijuhlaa ja edellisessä postauksessa onkin selitykset nimien takaa eli miksi niihin päädyttiin. 

Tilannekuva: Tiedättekö, kun oot aina se kuka puhuu, niin yhdessäkään kuvassa ei ole järkevää ilmettä? Tässä juhlien fiksuin tällä kertaa :D

Juhlittiin aikalailla samalla porukalla, kun Danielinkin kohdalla. Harmillisesti tosin kumpikaan kummi ei päässyt paikalle, haha. Nää on nää kesäviikonloput juuri tällaisia, täynnä kaikkea. No tärkeämpää on se loppuelämän ajan mukana olo, kuin yksi päivä :) Kummisetä onneksi pääsi aamusta käymään ja sai yksityisen nimenjulkistamistilaisuuden ja kerettiin nappaamaan muutama aivan mielettömän ihana kuva <3


Ja hei arvatkaa mitä! Mä sain vihdoin sen nimikakun! Mua siis jäi hieman harmittamaan, kun en Danielin nimijuhliin hommannut kakkuun koristeita, joissa olisi nimi. No meinasin jättää nytkin hommaamatta, mutta onneksi avasin suuni oikean henkilön edessä pari viikkoa ennen juhlia :) Päädyttiin siis tekemään ”kolmistaan” tuo pääkakku. Eli tein itse tuon täytekakun pohjan ja täytin sen. Jenni pursotti ja kuorrutti kakun ja asetteli koristeet. Koristeet on siis saman henkilön käsialaa, kun meidän upeaakin upeampi hääjuhlien kakku! Nää oli taas niin uskomattoman hienot etten kestä! :)


Täytekakku on siis tehty tällä Valion ohjeella, kahdeksan munan kakkupohja. Täytteessä on ensin kerros marjoja. Laitoin mustikoita, vadelmia ja mansikoita pakkasesta kulhoon sulamaan ja edellisenä iltana vielä hieman hyhmeisinä survoin isoimpia pienemmiksi ja kerros tätä kakkuun. Tämän päälle kermavaahto-kuningatar rahka seosta. Kerroksia kakussa oli kaksi :) Ei edes tarvinnut erikseen kostuttaa, kun sai yön yli "muhia" nuo hieman vielä jäiset marjat. Helppo ja simppeli! Kun ei itse tarvinnut hoitaa tuota ulkokuorta :P <3

Täytekakun kaveriksi tein oman lempparin eli marja juustokakun gluteenittomalla pohjalla. Ohje löytyykin blogista täältä. Pitäisi tehdä vielä parempien kuvien kanssa joskus uusi ohje postaus. Tää on tosiaan melkein aina tarjolla ja viimeksi kokeiltu mango-passion versio myös aivan loistava! Meinasin ensin päätyä siihen, koska täytekakku oli jo ajateltu marjatäytteiseksi, mutta tuo vaan sopi väreihin paremmin! Ja eihän kesällä voi marjoja liikaa syödä :)


Suolaisena meillä oli cocktail piirakoita (pakkasesta, hups!) ja munavoita. Samoin lohivoileipäkakku, jonka Pälkäneen isovanhemmat hommasi ja Lammin isovanhemmilta tuli sitten kinkku- ja kasvispiirakkaa. Ja hei tietysti, kun on kesä, niin mansikoita! Nää katosikin aika nopeasti pieniin suihin, joka oli tarkoituskin :)

Onneksi kerrankin sää suosi ja oli ihana (kuuma!) keli. Lapset pääsi ulos leikkimään ja pelailemaan ja tunnelma oli paljon rennompi, kun ei kaikkien tarvinnut istua yhdessä tilassa koko juhlien ajan. Meillä on vielä todella surkeasti istumatilaa ja pieni ruokapöytä, joten kiva, että pääsee osa porukasta myös ulos. Ruokapöytä alkaisikin olemaan aika akuutisti seuraavana ostoslistalla :P


Amanda sai aivan mielettömän ihania lahjoja ja muistoja kaikilta, kiitos miljoonasti <3 En ala niitä kaikkia erikseen erittelemään enkä kuvaamaan. Ihania koruja, toivottuja astioita jne. sitten joskus omaan kotiin. Ihania juttuja, joita varmasti osaa arvostaa myös isompana. Yksi lahja oli silti niin uskomaton, että siitä on pakko kertoa lisää! No te varmaan jo tiedättekin muun somen kautta :P Eli siis Jenni oli tehnyt Amandalle aivan mielettömän tilkkutäkin, jossa oli lasten kuvia! Siellä oli myös raskauden julkistuskuva ja tyttö-julkistuskuva. Mä en ensinnäkään tiennyt, että tuollainen olisi mahdollista, saati osannut yhtään ajatella, että kukaan käyttäisi noin paljon aikaa, ajatusta ja ideointia lahjaan. En varmaan koskaan pääse yli tuosta lahjasta, enkä varmaan koskaan osaa sanoiksi laittaa, kuinka kiitollinen siitä olen. Ja siinä kohtaa, kun Amanda on vanhempi, niin kuinka onnellinen hän on tuollaisesta muistosta <3

Daniel tutkii kuvia <3

Monta juttua meni taas eri tavalla, kuin piti. Monta juttua unohtui kokonaan, mutta kaikenkaikkiaan hyvin onnistuneet juhlat ja oli ihana nähdä kaikkia lähimmäisiä ja juhlia meidän rakasta prinsessaa. Nyt onkin tämän perheen isot juhlat juhlittu! Enää siis vain synttäreitä. Ah, mikä helpotus, haha :D 

lauantai 1. heinäkuuta 2017

She has a name!

Vihdoin! Tai no vihdoin saamme kutsua häntä kauniilla nimellään. Tää oli omalla tavallaan helppo prosessi, mutta omalla tavallaan hyvin vaikea prosessi. Toki taas se miettiminen, että voinko nimetä lapseni samalla nimellä, joka saattaa olla/on jonkun tutun lapsella jne. No kuten jo Danielin nimen kohdalla ”järkeilin”, että tää olis aivan loputon suo, jos koittaisi löytää nimeä, jota ei olisi kenelläkään. 


Tuomaksen ehto kummankin lapsen nimien kohdalla oli se, että ne pitää löytyä suomalaisesta kalenterista. Minä taas halusin kummallekin kansainväliset nimet. Ehkä tuolla ehdolla Tuomas hieman halusi jo lähtökohtaisesti toppuutella mun visioita :P No se visio on ollu koko ajan kansainväliset nimet, mutta helpot ja tutut myös suomalaisittain. Tässä mun mielestä onnistuttiin kummankin kohdalla :) 


Halusin myös nimetä lapset samalla ajatuksella; Se ehdoton ykkönen ja meidän lemppari etunimenä. Kaunis kansainvälinen nimi toisena, joka sopii ”rimpsuun” hyvin ja kolmantena sitten perinteitä kunnioittaen meidän vanhempien kolmannet (mun kohdalla toka) nimet.


No minkä niminen prinsessa meillä on? Hän on Amanda Mila Marjaana <3

Amanda on nimi, jonka olen jo teininä päättänyt. Jo silloin olen rakastunut nimeen ja päättänyt, että jos koskaan ikinä saan tyttären, niin hänen nimensä tulee olemaan Amanda :) Tästä käytiin jonkin verran vääntöä. No kyllähän tuolle miehelle oli asia jo pohjustettu Danielin odotusaikana, kun emme vielä tienneet kumpi oli tulossa. Samoin nimestä olen puhunut tasaisesti rakenneultran jälkeen synnytykseen asti ja nyt viimeiset viikot tietysti vielä enemmän, haha. No lopulta istuttiin alas ja sanoin, että tää on mun ehdotus ja olen avoin toki muille, mutta aika tiukasti pidän puoliani tässä. Lopulta Tuomas myönsi, että oli vängännyt vastaan ihan vaan kiusallaan ja nimi oli hänenkin mielestä kaunis ja sopi tyttärellemme, eikä hänellä ollut edes muita ehdotuksia. Kiitos tästä! Miehet :D Amanda tarkoittaa muuten rakastettua <3

Amanda ja kummisetä <3
Mila. Tähän kohtaan kokeilin sommitella muutamaakin nimeä. Yksi pidempään mielessä ollut joutui kuitenkin lopulta väistymään tämän tieltä. Tää on vaan jotenkin niin kaunis ja myös kansainvälinen nimi. Tälle ei oikein ole muuta selitystä. Se sopi vaan niin täydellisesti tuonne väliin ja oli paljon parempi, kuin muut vaihtoehdot. Mila tarkoittaa suloista ja herttaista.

Reilu 90-vuotta ikäeroa <3
Marjaana. No tää oli hei ainoa nimi, josta ei väännetty yhtään :D Tää on myös kaikille tutuille varmasti ihan itsestäänselvyys. Danielin kolmas nimi on Akseli, kuten myös Tuomaksen eli siis toki Amandalle tulee minun toinen nimi ja jatkaa suvun perinnettä. Nää on kyllä nimet, jotka toivon, että Daniel ja Amanda antavat joskus omille lapsilleen ja jatkavat perinnettä. Toki sen päätöksen tulee olla heidän omansa sitten joskus, enkä aio tätä tyrkyttää, mutta ajatuksena ainakin se olisi ihana juttu :) Marjaana muuten pohjautuu nimeen Maria, joka tarkoittaa toivottua lasta. Näin miellä on siis rakastettu, suloinen ja toivottu lapsi <3


Yksi yhtenäisyys vielä lasten nimissä on se, että toinen ja kolmas nimi alkaa samalla kirjaimella, Danielilla AA ja Amandalla MM. Tämän, kun tajusin niin se oli se viimeinen päätökseen vaikuttava asia Mila nimen kohdalla. Muut vaihtoehdot, joita pyöriteltiin eivät siis alkaneet ainakaan M:llä. 


Ja näin meidän lapsilla on kauniit nimet <3 Lisää juttuja juhlista tulossa vielä, kunhan saamme taas arjen pyöräytettyä käyntiin iskämiehen kesäloman loppumisen jälkeen :)

Enomies hommia <3

P.S. Mun ja Amandan iiiiiiihanat mekot on Pietamolta! Näistä myös lisää myöhemmin ;)